Huomioita Suomesta

Terveisiä sairaspediltä. Uuteen ilmastoon totuttelu, Vantaan vaihtelevat kevätsäät, hikoilu pyörän selässä ja vappu ilmeisesti nujersivat immuunijärjestelmäni lopulta ja nyt lepäilen kurkkukipuisena.

Lääkärin Suomessa määräämät näytteet kertoivat myös enterotoksigeenisen E.colin (ETEC) eli keskimääräistä ärhäkämmän turistiripulin jäänteistä, vaikka oireita ei enää ole. Toin siis tuliaisena Burundista muutakin kuin teetä ja hiusdonitseja.

Oikeita ja vääriä ennakkoluuloja

Matka Burundista Suomeen oli pitkä ja väsyttävä, aivan kuten toiseenkin suuntaan. Onneksi lähtopäivänä kyyti Bujumburan lentokentälle järjestyi, Spring Communitiesin johtaja Hardy ystävällisesti vei minut. Usealla muulla kaverilla oli bensa loppu. Taksikyydin hinta oli suunnilleen tuplaantunut viiden Burundissa viettämäni kuukauden aikana.

Olin jättänyt ison repullisen vaatteita sekä haikeudella myös ostamani jalallisen korin jälkeeni, joten kuvittelin voivani lähteä maasta kahta kättä heittäen. Mutta eihän se tietenkään niin mennyt, vaan Bujumburan tiristävän kuumuuden lisäksi hikoilin loppumetreillä pelätessäni maksuja ylimääräisestä painosta. Olin fiksusti antanut frangini pois ja lainannut loput dollarini. Onneksi Bujumburan kentällä oltiin yhteiskilojen suhteen armollisempia kuin lähtiessäni Helsinki-Vantaalla.

Myös heti Euroopan kamaralle saapuessani stereotypiat osoittautuivat todeksi. Frankfurtin kentällä koneesta poistuessani leveiden käytävien hiljaisuus soi korvissa ja vessojen siisteys ällistytti. Keskellä tyhjää käytävää seisoi vanhempi afrikkalainen nainen, joka pyysi minulta apua ranskaksi. Hän kertoi jalkojensa olevan kipeät. Huhuilin käytävällä vastaantulevia lentokentän työntekijöitä ja kyselin, olisiko rouvan mahdollista saada apua. Yksi työntekijä vastasi ykskantaan, että ei ole mahdollista, ja tax free -kaupan myyjä ilmoitti, että pyörätuoli olisi pitänyt tilata etukäteen.

Niinpä lähdimme naisen kanssa hiljaksiin kävelemään, kipeistä jaloista huolimatta. Matkalla rouva kertoi tulleensa Tšadista vierailulle Saksaan ensimmäistä kertaa. Poika olisi vastassa sisäänkäynnillä, mutta sinne oli isolla kentällä matkaa. Minä sain itseni kiinni perinteisistä stereotypioista, kun ensimmäisenä Tšadista tuli mieleeni konfliktit ja kysyin turvallisuustilanteesta. Rouva kertoi, että pääkaupungissa N’Djamenassa on rauhallista.

Rullaportaissa ilmeni, että nainen ei sellaisia ollut ennen käyttänyt, enkä minä ilmeisesti ollut vakuuttava opettaja, joten kiipesimme yksi kerrallaan rappuset.

Lopulta saavuimme käytävälle, jossa tiemme erkanivat. Meitä kohti käveli nuori poliisimies, ja jälleen ennakkoluuloisesti ensimmäinen ajatukseni oli että siinäpä persu joka ei ainakaan meitä auta. Mutta poliisimies oli ystävällinen ja lupasi järjestää rouvalle pyörätuolin ja saattajan. Toivottavasti apu järjestyi kielimuurista huolimatta.

Seuraava ennakko-odotukseni kumoutui, kun sekä allekirjoittanut että matkatavarani saapuivat kaikki Helsinki-Vantaalle ajallaan ja ongelmitta. Tori.fi:stä ostamani matkalaukku tosin on aikalailla entinen nyt.

Valoa ja kylmyyttä

Yllätys tähän mennessä on ollut myös paluushokin vähäisyys. Ehkä tämän maan hyvät puolet ovat toistaiseksi kumonneet huonot. Olen nauttinut muun muassa raikkaasta hanavedestä ja bensiinin helposta saatavuudesta. Toki ennen kaikkea siitä, että en tarvitse autoa, vaan voin pyöräillä tai ottaa julkisen kulkuvälineen lähes joka paikkaan. Saapumiseni jälkeisinä päivinä kuulin, että Bujumburassa Idès-kaverini oli viimein lähes kahden vuorokauden yhtäjaksoisen jonottamisen jälkeen onnistunut tankkaamaan 20 litraa.

Suomen kunta- ja aluevaalien tulos toi myös iloa, vaikka niiden jälkeiset hallituspäätökset vahvistivat tunnettani siitä, että myös suomalaisessa yhteiskunnassa on isoja huolenaiheita ja osaamattomia hallitsijoita. Aiemmin olivat jo hätkähdyttäneet vanhusten valtava määrä katukuvassa sekä lähipiirini kertomukset julkisen terveydenhuollon tilasta.

Mutta tyypillisen huhtikuisen kevätmasennuksen sijasta olen iloinnut raittiista ilmasta ja valosta. Etenkin pitkät valoisat illat ovat upeita. Vappupäivänä kävin aamu-uinnilla meressä ex-kämppiksen kanssa. Se oli hieno startti kesälle. Tosin ehkä myös se viimeinen pisara vastustuskyvylleni.

Raikkaan tuulahduksen tuo myös mahdollisuus puhua avoimesti esimerkiksi seksuaalisesta suuntautumisesta tai itsemääräämisoikeudesta. Paluuni jälkeen lukemani Käräjät-kirja, ja valitettavasti myös muutamat viimeaikaiset tosielämän tapahtumat muistuttavat että tie on ollut pitkä Suomessakin, eikä näitä saavutuksia voi edelleenkään pitää itsestäänselvyyksinä.

Olen siis palattuani pohtinut paljon myös maailman epäoikeudenmukaisuutta: minä etuoikeutettu eurooppalainen saatoin taas mennä muutamaksi kuukaudeksi köyhään maahan, kauhistelemaan heikkoa infrastruktuuria ja kurjuutta, ja palata takaisin iloitsemaan palveluista ja terveellisestä ympäristöstä, lähettämään kuvia burundilaisille kavereille, jotka ovat jumissa kotimaassaan. Useamman sekä suoran että epäsuoran Fanta-rahakyselyn olen jo saanut perääni.

Toisaalta muistan myös ananasviljelijä Aimén sanat, kun hän kertoi parin Euroopassa viettämänsä vuoden jälkeen todenneensa, ettei enää ikinä halua kokea sellaista kylmyyttä. En ole varma, viittasiko Aimé tällä vain säähän vai myös ihmisiin.

Niin tai näin, uskon ettei Burundi pääse minulta unohtumaan, toivon ettei myöskään maailmalta.