Kun lentomatkailija saapuu Burundiin, on häntä vastassa Melchior Ndadayen kansainvälisellä lentokentällä kyltti ”Tervetuloa Afrikan sydämeen”. Toivotus viittaa paitsi Burundin sijaintiin keskellä Afrikkaa, myös maan muotoon kartalla. Pian on tullut minun aikani jättää tämä mantereen hauras sydän, tällä erää.
Mahdollisten tulevien työkuvioiden sekä kuntavaalien johdosta palaan Suomeen jo tämän viikon torstaina. Ajatus lähdöstä herättää ristiriitaisia tunteita. Viime aikoina toistuneiden vatsavaivojen myötä kaipaan jo suomalaista elintarviketurvallisuutta. Ruisleipää, Oltermannia ja vihanneksia, lohta, perunamuusia ja puolukkahilloa. Herkuista, erityisesti karkeista ja jäätelöstä, puhumattakaan.
Myös siistit, ehjät ja toimivat rakennukset ja fasiliteetit herättävät nostalgiaa. Spring Communitiesin toimistolla vessan ovenkahva on ollut rikki koko siellä työskentelyni ajan – ja vain taivas tietää kuinka pitkään ennen sitä – aiheuttaen riskin vessaan jumiin jäämisestä. Mutta en ole toistaiseksi kehdannut olla se niuho muzungu, joka huomauttaa asiasta, kun muut tuntuvat unohtavan aiheen välittömästi nostettuaan lattialle kilahtaneen kahvan paikoilleen, n:nnen kerran.
Yöllä korvan juuressa iniseviä hyttysiä, ilmeisesti silkasta ilmasta sikiäviä muurahaisia tai ravintolassa sankoin joukoin ruokaa piirittäviä kärpäsiä ei myöskään jää ikävä. Vaikka näiltä en pysty välttymään Suomessakaan.
Ulkona (sananmukaisesti) syömistä, lämpimiä ja pimeitä iltoja sekä sukatonta elämää tulen sen sijaan kaipaamaan, samoin kuin terveen näköistä, päivettynyttä ihoa. Burundin vehreät vuoristot ja Tanganjikan hiekkarannat toivon myös muistavani, Suomen tasapaksuissa maisemissa.
Erilaista arkea
Viime perjantaina kutsuin nykyisiä kollegoita ja muita kavereita toimistomme läheiseen ravintolaan viettämään iltaa. Tuota hyväntuulista, uusien ystävyyksien värittämää iltaa tulen vielä metsäläisten maassa muistelemaan kaiholla. Edelleen päivittäin hämmästelen burundilaisten luontaista välittömyyttä ja pelottomuutta heidän kohdatessaan uusia ihmisiä. Kulttuurishokkia on luvassa, nyt kun Suomen tervehdyskulttuurikin on ilmeisesti taantumassa.
Tavoitteenani on pitää mukana burundilaisen elämän sponttaanius, vaikka se voi olla vaikeaa, sen verran monta merkintää on jo kalenterissa tuleville viikoille. Toisaalta iloitsen jo etukäteen kaikkien ystävien tapaamisesta, olenhan täällä viettänyt paljon aikaa yksin. Ja sitten taas toisaalta, vaikka yksin, täällä en ole koskaan kokenut sellaista yksinäisyyden tai turvattomuuden tunnetta kuin toisinaan Suomessa, koska täällä voin luottaa saavani tarpeen vaatiessa tuntemattomiltakin apua.
Tunnen suomalaisen täsmällisyyden perinteen jo kutsuvan luokseen, mutta tulen vielä kaipaamaan burundilaista arkeani, joka ei kaavoihin suostu kangistumaan. Viime viikonloppuna jäljitimme työkaverini Guyn kanssa kampaajaa kuin Sherlock Holmesit konsanaan. Romaine oli saanut vinkin kampaajasta belgialaiselta ystävältään, mutta numeroa ystävä ei lähettänyt, joten Romaine kehotti meitä kysymään salongin viereisestä ravintolasta. Sieltä meidät ohjattiin parturiliikkeeseen, jossa tietäväisen oloinen mies ohjasti meidät autokorjaamon viereiseen kampaamoon. Ei näkynyt Papya sielläkään, mutta omistajalla oli tämän numero. Ja kas, noin viidessä minuutissa Papy saapui paikalle, ja vajaassa puolessa tunnissa minulla oli uudet hiukset.
Ripaus lisää joustavuutta, lämpöä tai verkostoitumisen taitoa ei tekisi huonoa suomalaisellekaan kulttuurille.
Elämää hauraassa valtiossa
Muutama vuosi sitten otsikoihin Suomessakin nousi Sri Lankan taloudellinen romahdus. Olin järkyttynyt katsoessani uutisraportteja konkurssin partaalle ajautuneesta maasta, jossa huoltoasemilta ei saanut polttoainetta. Muistan pohtineeni, miten elämä tuollaisessa maassa voi olla mahdollista.
Nyt olen viettänyt viisi kuukautta maassa, jossa on eletty polttoainepulan kanssa viimeiset 2-5 vuotta (aikamääre riippuu siitä, keneltä kysyn). Silti Burundi, tai Malawi jossa on kärsitty samasta ongelmasta viime vuodesta lähtien, ei näy suomalaisissa uutisotsikoissa. Elämä jatkuu, jotenkuten. Monet bujumburalaiset joutuvat jonottamaan paikallisbussia kaksi tai kolme tuntia päivittäin, ja yhä useampi päätyy taittamaan pitkiä matkoja jalan. Taksien hinnat Bujumburassa ovat lähes tuplaantuneet marraskuusta lähtien, kuten monen muunkin palvelun ja tuotteen hinnat.
Nyt tiedän myös, millaista on elää maassa, jossa on valuutalle vähintään kaksi erilaista vaihtokurssia. Tavatessamme Oscarin kanssa marraskuussa Kansainvälisen valuuttarahaston Burundin edustaja tämä totesi, että valuuttakurssien yhdistäminen olisi yksi ensimmäisistä tärkeistä askelista talouspoliittisten uudistusten ja kansantalouden vahvistamisen tiellä, mutta Burundin hallitus ei ole tähän osoittanut halukkuutta.
Dollareita on valtion kassassa niin vähän, että paikallisten on hankala saada niitä pankista. Luottokortit omaaville bazunguille (muzungu monikossa) tilanne voi olla kätevä, koska voimme saada alennusta esimerkiksi vuokrista, kun pystymme maksamaan dollareissa. Bujumburan keskustasta löytyy yksi automaatti, josta saa nostettua dollareita, enkä ihmeekseni ole kertaakaan kohdannut ongelmia sen toiminnassa.
Viime viikolla koitin kysyä työkavereiltani postin palveluista, koska olisin halunnut lähettää kortteja ystäville Suomeen. Työkaverit kertoivat, etteivät ole koskaan kuulleet kenenkään lähettävän mitään muuten kuin DHL:n kautta. He eivät myöskään tienneet, onko burundilaisia postimerkkejä olemassa. Postilaatikoihin en ainakaan ole törmännyt.
Kansallinen Air Burundi -lentoyhtiö lopetti toimintansa vuonna 2009, ja ilmeisesti Burundin presidenttikin on joutunut luopumaan yksityislentokoneestaan. Ttämä tuli puheeksi työkavereiden kanssa, kun mainitsin että Alexander Stubb oli matkustanut ystäväni kanssa samalla lennolla ja samassa turistiluokassa Kanarialta Suomeen.
Aiemmin itsestäänselvinä pitämieni itsenäisen valtion tunnusmerkkien poissaolo paljastaa, että olen viettänyt viime kuukaudet hauraassa valtiossa. Burundi on yksi niistä 18 maasta, jotka Maailmanpankki on listannut institutionaalisesti ja sosiaalisesti hauraiksi maiksi.
Hauras valtio tarkoittaa siis maata, jossa on niin heikko hallinto, että kansalaiset jäävät paitsi peruspalveluista ja ovat jatkuvasti alttiina taloudellisille kriiseille, konflikteilla ja/tai luonnonkatastrofeille. Amerikkalainen ajatushautomo Fund for Peace sijoitti Burundin Fragile States Index -listauksessaan vuonna 2024 sijalle 24. Suomi oli listalla toiseksi viimeisenä sijalla 178, ennen Norjaa.
Burundin arjessa hauraus näyttäytyy muun muassa siten, että osa minunkin paikallisista kavereista jättää rahapulan vuoksi aterioita väliin. Iso osa jopa niistä hyvinkoulutetuista, siististi pukeutuvista ihmisistä, joiden olettaisi edustavan Burundin keskiluokkaa, elää jatkuvassa puutteessa ja epävarmuudessa. Kollegani jäivätkin eräänä päivänä pohtimaan, löytyykö Burundista keskiluokkaa ensinkään. Jälleen yksi hauraan valtion tunnusmerkki.
Kodittomia lapsia on Bujumburan keskustassa joka nurkalla, ja myös aikuiset ihmiset ojentavat avoimen kätensä usein, kuin refleksinomaisesti, eleeseen jonka luulisi olevan nöyryyttävä ja vihoviimeisenä käyttöön otettava. Vaikka köyhyyttä on ulkopuolisena vaikea täysin ymmärtää, ei kukaan, ei edes Burundin presidentti, voi väittää välttyneensä näkemästä täällä äärimmäistä taloudellista ahdinkoa.
Eräänä päivänä vielä Gitegassa asuessani kävelin keskustassa ja aloin yhtäkkiä katsella tarkemmin ympärilleni ja ylöspäin. Huomasin, että suurin osa Gitegan paraatipaikkojen rakennuksista oli järkyttävässä kunnossa. Romahtaneita tai rakennusvaiheessa keskenjääneitä kerrostaloja, kuin pienoiskokoisia symboleita Burundin valtion tilasta. Tämä siis maan alkuperäisessä pääkaupungissa, josta on tarkoitus jälleen tulla valtiovallan keskittymä ja ylpeydenaihe.
Silti minut on yllättänyt se, kuinka paljon maailman köyhimmästäkin maasta löytyy myös varakkaita, mukavasti eleleviä kansalaisia. Kuten esimerkiksi tämänhetkinen vuokraemäntäni, joka yhtenä sunnuntaina vietti sisäpihallamme ystävättäriensä ja jälkikasvunsa kanssa lastenkutsuja. Juhlissa paikalla oli ammattivalokuvaaja valaistussetteineen, ja äideillä yllään mustat iltapuvut, ehkäpä vain kuvaussessiota varten.
Onko tasa-arvoinen maailma mahdollinen?
Se mistä uskon iloitsevani Suomessa ainakin hetken ovat tasa-arvoiset kohtaamiset. Burundissa ihmiset ovat innokkaita tutustumaan minuun, ehkä ihan uteliaisuudestakin, mutta suurella todennäköisyydellä ennemmin tai myöhemmin seuraa rahan tai muun avun pyyntö.
Kun valtaosa kohtaamistani ihmisistä käyttäytyy näin, olen valitettavasti muuttunut vainoharhaiseksi loppujenkin suhteen. Onneksi nuoremmassa sukupolvessa on ihmisiä, joiden kanssa tunnen oloni luontevaksi ja jotka ovat jopa kieltäytyneet avuntarjouksistani.
Vaikka olen tähän ikään mennessä oivaltanut, että kaikki ihmisten välinen kanssakäyminen on jonkinlaista kaupankäyntiä, ei Suomessa näin taviksena useimmiten tarvitse pelätä, että toinen osapuoli on etsimässä suoranaista hyötyä minusta. Toisaalta Suomessa ei juuri uusien ihmisten tapaamisesta tarvitse ylipäätään huolehtia.
Burundissa asuessani kyynisyys on vallannut mieltäni myös kansalaisjärjestötoiminnan suhteen. Tiesin toki jo etukäteen, että kehitysapu on köyhissä maissa merkittävä elinkeinotoiminnan sektori. Mutta vasta täällä, maassa, jota johtavat järkevästä taloudenpidosta ilmiselvästi hyvin vähän ymmärtävät entiset metsäsissit, ja jonka rakenteissa ammottaa työvoimaa vetävän yksityisen sektorin tilalla valtava aukko, kuin Gitegan keskustan talonraatojen seinissä, ovat silmäni toden teolla avautuneet näkemään, miten merkittävänä ja houkuttavana toimeentulon tuojana järjestötoiminta täällä näyttäytyy. Kyseessä harvemmin on pelkästään altruistinen projekti tai puhdas intohimo maanmiesten ja -naisten auttamiseen.
Täällä viettämieni kuukausien aikana olen kuullut jo monta järjestöesittelyä, sekä monta kertomusta siitä miten yleistä korruptio on järjestöissä, mutta luonnollisesti tarinaa kertova henkilö tai hänen järjestönsä ei ole kuuna päivänä osallistunut väärinkäytöksiin.
USAID:n rahoituksen yhtäkkinen lopettaminen on aiheuttanut täällä entistä kovempaa kilpailua järjestöjen välillä, työttömyyttä ja paniikkimielialaa, puhumattakaan kaikesta puutteesta joka koituu lopullisten hyödynsaajien kohtaloksi.
Mutta tämä uusi epävarmuuden aika on tuonut mukanaan ilmiön, josta kenties koituu jotain hyvääkin: sekä World Future Activen Idès että Spring Communitiesin perustaja Hardy ovat kertoneet minulle kehittävänsä keinoja tuottaa järjestölleen enemmän omaa tuloa apuriippuvuuden vähentämiseksi. Spring Communities suunnittelee saavansa tuloja kierrätyskynistä, ja World Future Activen vapaaehtoiset ovat yhdessä ostaneet maata. Viljeltävän alueen avulla järjestö voi aloittaa paitsi maan kasvukunnon parantamisen ja kyläläisten maanviljelyn kehittämisen pilottiprojektin, myös kohentaa järjestön ja vapaaehtoisten toimeentuloa. Tällaisia innovatiivisia, paikallisen kontekstin hyvin tuntevia järjestöjä, jotka ovat lisäksi toivottaneet minut tervetulleeksi toimintaansa ja verkostoihinsa, haluan tukea jatkossakin.
Malawilainen ystäväni Dumi lähetti minulle viime viikolla videon, pätkän Madonnan konsertista. Videolla pianoa soittaa yksi Madonnan malawilaisista ottolapsista, Mercy James. Vaikka Madonnan lapseksi päätymisen siunauksellisuudesta voi olla montaa mieltä, on tällä tytöllä ollut mahdollisuus toteuttaa potentiaaliaan ja tarjota maailmalle musikaalisuuden lahja. Kuinka monta pianonsoittajaa, slam-runoilijaa, räätäliä, it-asiantuntijaa, tieteentekijää, innovaattoria, lakimiestä tai kiertotalouden edelläkävijää menetämme köyhyyden takia?
Vaikka tasa-arvoinen maailma tuntuu tällä hetkellä kaukaisemmalta kuin kertaakaan tähänastisen elämäni aikana, ei se estä minua haaveilemasta. Olisi hienoa nähdä Burundi, jossa aikuisten ihmisten, lapsista puhumattakaan, ei tarvitse asettua kerjäläisen asemaan tai muutoin nöyryyttää itseään resilienssin rajoilla.
Tämä uusi tasa-arvon maailma toki tarkoittaisi myös sitä, että en enää pääsisi ohittelemaan bujumburalaisessa bussijonossa tai gitegalaisella lääkäriasemalla. Minua ei enää kohdeltaisi vip-vieraana. Mitä luultavimmin en myöskään enää saisi avioliittotarjouksia komeilta nuorilta miehiltä. Elämäni olisi kalliimpaa, kun Afrikan valtiot olisivat alkaneet vaatia reilun siivun luonnonvarojensa hyödyntämisestä.
Kysymys kuuluukin: olemmeko me globaalin pohjoisen kasvatit aidosti valmiita luopumaan saavuttamistamme eduista, jotta Afrikan sydämen hauras syke vahvistuisi?
Anna Burundissa 
Jätä kommentti