Viime aikoina olen tutkaillut Burundia turistin silmin. Edellisviikonloppuna pääsin kokemaan luksuslomailua Tanganjika-järvellä, ja viime viikonloppuna autokyyti vei ristiin rastiin ja ympäri Burundin itä-, keski- ja pohjoisosaa.
Linjurilla liikenteeseen
Elinan kanssa päätimme suunnata kuun alussa Burundin eteläosaan Rumongeen Tanganyika Blue Bay Resort -lomakeskukseen. Valikoimme kohdetta sen perusteella, että pääsisimme sinne tarvittaessa myös bussilla, koska oli viime hetkiin saakka epävarmaa, saisiko Elina autoonsa polttoainetta.
Bensaa onneksi järjestyi, joten minun matkani alkoi perjantaiaamuna kuuden jäljestä, kun kömmin mototaxin kyytiin Nyabugogossa, suuntana jälleen kerran Masangansiran bussiasema ja Bujumbura. Lähtöaika täytyy optimoida, ei kannata startata liian aikaisin, jotta mototaxeja on saatavilla Nyabugogossa, mutta ei toisaalta liian myöhään, jottei myöhästy seitsemältä Bujumburaan lähtevästä bussista.
Tällä kertaa ehdin bussiasemalle sopivasti, ja aamukärttyisyydessäni onnistuin sekä lippujonossa että bussissa puolustamaan paikkaani niin että sain istumapaikan linjurissa toisesta rivistä. Toki sellaisen, jossa yksi kankku on tuolla ja toinen tällä istuimella.
Bussikyyti Gitegasta Bujumburaan maksaa 9500 frangia (noin kolme euroa), Probox-taksikyyti maksaa 2-4-kertaisesti. Kun bussimme jo muutaman kilometrin jälkeen pysähtyi tien reunaan, totesimme lähelläni istuneen herran kanssa (joka oli järjestänyt minulle istuinpaikkani sen jälkeen kun olin hieman kärttyillyt hänelle pomottelusta paikkojen suhteen), että halvoillakin kyydeillä on hintansa. Onneksi matka yllätyksekseni kuitenkin jatkui pian, ja pääsimme lähes ongelmitta Bujumburaan asti.
Täytyykin kehaista, että täällä Burundissa yksikään bussi tai taksi ei ole jättänyt minua tien päälle, toisin kuin esimerkiksi Malissa ja Turkissa. Suomestakin muistelen sananmukaisesti lämmöllä piinajunaa, jonka paluu Joensuusta Helsinkiin Ilosaarirockin krapulasunnuntaina kesti 9,5 tuntia.
Tällä Burundin bussimatkalla saapumista viivästyttivät Bujumburan aamuruuhkat. Bussikuski päätti ne nähdessään lähteä ajamaan kiertoreittiä. En ole varma, kuinka paljon uusi reititys säästi lopulta aikaa, ainakin tunteet ehtivät kuumentua matkustajien ja kuskin välillä ennen perille pääsyä.
Mutta olen iloinen, että maltoin istua bussissa pääväylälle saakka, sillä bussista laskeutuessani ensimmäinen näkemäni henkilö oli World Future Active -järjestön johtaja ja kaverini Idès autossaan! Täysin sattumalta. Vaikka Burundissa on yli tuplasti asukkaita Suomeen verrattuna, ja Bujumburassakin kai yli miljoona, voi maailma olla täälläkin pieni.
Tästä alkoi viikonloppuni luksusmatkailuosuus. Idès vaati viedä minut suunnitelmieni mukaan ensin automaatille nostamaan dollareita ja sitten Café Gourmand -kahvilaan, jossa olin sopinut tapaavani Elinan. Ajomatkalla ehdimme Idès’n kanssa vaihtaa kuulumisia. Ilahduin kun kuulin, että WFA oli saanut YK:lta hyväksynnän osallistua kansainvälisen aavikoitumissopimuksen seuraavaan osapuolikokoukseen yhtenä kansalaisyhteiskunnan virallisista edustajista.
Café Gourmandissa ehdin nauttia lähes eurooppalaisissa hinnoissa pyörivän, mutta herkullisen kasvisversion club sandwich -ateriasta. Elina tuli hakemaan minut kahvilasta ja ajelimme reilun parin tunnin matkan, Bujumburasta järven rannalta Rumongeen saman järven rannalle.
Järviknoppeja, jälleen
Tanganjika on kapea ja pitkä, itse asiassa maailman pisin järvi. Se lainehtii Bujumburasta Tansanian kautta aina 660 kilometrin päähän Sambian pohjoisosaan saakka.
Tanganjika on pinta-alaltaan Afrikan toiseksi suurin järvi. Sen syvin kohta kurottaa 1436 metriin, joten se on Afrikan syvin ja maailman toiseksi syvin järvi. Vertailuksi: Suomen syvin järvi, Päijänne, ulottuu 95 metriin ja Itämeri läntisellä Gotlannin altaalla 459 metrin syvyyteen.
Tanganjikan leveys, tai kapeus, vaihtelee 16:sta 72 kilometriin. Meidän majapaikkamme kohdalla Kongon puoleiset, pääosin pilvisessä taivaanrannassa tummansinisen, harmaan ja mustan sävyisinä siintävät vuoret tuntuivat olevan vain kivenheiton päässä. Olen ihaillut samanvärisiä vuoria Ugandan ja Kongon rajalla. Ne näyttäytyivät jo silloin, mutta ehkä etenkin nyt, minulle mystisinä, kiehtovina, mutta myös pahaenteisinä ja hieman pelottavina. Luulen, että aika moni burundilainen on kiitollinen Tanganjikan olemassaolosta, sillä se peittää DRC:n ja Burundin välisestä 243 kilometrin rajasta lähes 70 prosenttia.
Etelän lomakohteessa
Jo tervetulotoivotus Tanganyika Blue Bay Resortin vastaanotossa oli jotain erityistä: lämpimät pyyhkeet käsien siistimiseen ja lasilliset mangomehua. Viikonlopun aikana törmäsimme lukuisia kertoja omistajaan (joka muuten iloksemme oli burundilainen!), joka varmisteli, että meillä on kaikki hyvin. Tähän hänellä oli aikaa, kenties valitettavasta syystä: kiinalaisen tyky-porukan poistuttua resortissa oli lauantaina lähes aavemaisen hiljaista.
Mutta uskoa kysyntään ilmeisesti löytyy, sillä meidät majoitettiin upouuteen Cliff-nimiseen rakennukseen. Olimme molemmat hämmentyneitä ja hämmästyneitä rakennuksen tyylistä ja laadusta. Yksikään ruuvi tai pultti ei ollut löysällä, ilmastointi toimi, wifi oli luultavasti mallia Starlink, sisustus oli eurooppalaisen eleetön, kylpyhuoneessa tyylikkäät mustat suihku- ja allaskalusteet sekä valolla varustettu peili, johon jäi (lämpimän!) suihkun ottamisen jälkeen keskelle kätevästi pään muotoinen pyöreä huurustumaton alue.
Ei kylpyhuoneen katosta tippuvaa vettä, kuten muuten elegantissa Nairobin airb’n’b-majoituksessani, ei torakoita kuten joulunajan hotellissani Bujumburassa, tai epävakaata internet-yhteyttä, kuten viimeksi Bujan luottomajoituksessani Botanika-hotellissa. Hupaisin ja samalla surullisin afrikkalainen hotellimuistoni on Ghanasta merenrantahotellista, johon saapuessamme sieltä uupui sekä juokseva vesi että sähkö.
Toki tällä kertaa maksoimme merkittävän summan, 210 dollaria, suunnilleen keskimääräisen burundilaisen vuositulon verran, yöltä. Sillä hinnalla olisin toivonut myös luksusloman viimeisen silauksen, maksun ja uloskirjautumisen, sujuvan ongelmitta. Meille oli luvattu, että korttimaksu onnistuu. Lukuisia kortteja kokeiltuamme, vastaanoton nuoren naisen soitettua teknikolle, tämä totesi että vika on korteissamme. Suhtauduimme tähän epäillen, mutta onneksi meillä oli tarpeeksi dollareita mukanamme, joskaan näiden nostaminen automaatista ei ollut ollut ilmaista. Mutta jos vielä pelaan teiniaikojemme juomapeliä minulla on edelleen ässä hihassa: en ole koskaan maksanut kortilla Burundissa.
Muuten viikonloppu oli juuri niin rentouttava ja leppoisa kuin toivoimme: perjantaina jäätelöä, lämpimän, tasaisella vedenpaineella toimivan suihkun ihastelua ja aikainen nukkumaanmeno. Lauantaina kävelimme naapuriresortin rannalle lekottelemaan ja mocktaileja juomaan. Elina rentoutui piirtämällä ja äänikirjaa kuuntelemalla, minä lukemalla tuoreinta Alliance-lainaani, Jaan Krossin 1800-luvun Virosta kertovaa Le fou du tsar (Keisri hull / Keisarin hullu) -kirjaa. Turistikonseptille uskollisina otimme kuvia rantakeinussa, ja poltimme itsemme auringossa.
Tanganjikan vesi oli yhtä kirkasta, mutta ei niin lämmintä kuin Malawi-järvessä. Rannalla seurasimme, miten jo tuolloin puoliltapäivin ilmeisen humalassa ollut afrikkalainen nuorisoporukka pyöriskeli järvessä, onneksi kuitenkin vain rantavedessä. Minä en uimaan uskaltautunut sen jälkeen, kun Elina mainitsi, että pieni bilhartsia-loismadon riski on olemassa. Uima-altaaseen rohkenin helteessä pulahtamaan, vaikka niitäkin yleensä Afrikassa kartan.
Varjoja paratiisissa
Jo saapuessamme Bluebayhin huomiomme kiinnitti rantavedessä lähes puolirunkoon seisovat puut. Elina oli omistajien kanssa jutellessaan saanut selville, että vielä viime vuonna puiden välissä oli pelattu jalkapalloa. Ilmastonmuutos etenee Burundissakin: ilmeisesti vastarannalla Kongossa sijaitseviin sademetsiin liittyvät sateet ovat viime vuosina yltyneet aiheuttaen pahoja tulvia. Onneksi Bluebayssä rakennukset sijaitsevat toistaiseksi tarpeeksi kaukana rantaviivasta. Elina kertoi, että Bujumburassa useita rantaravintoloita on suljettu tulvien johdosta. Malawi-järven majoituksessamme Butterfly Spacessa oli iso laiturialue tuhoutunut tulvan seurauksena.
Takaisin Bujumburaan päin ajaessamme näimme paikan, jossa vesi ylsi lähes palmupuiden lehtien tasolle. Samoin näimme kiinalaisten rakentaman ison vesivoimalakompleksin, jonka kohdalla oli upouuden näköisiä rakennuksia sortunut, vaikka ne olivat mantereen puolella tietä. Oliko kyse tulvasta, maansortumasta, molemmista vai jostain muusta, en tiedä. En kehdannut ottaa kuvaa shokeeraavasta näystä.
Rantatiellä näimme myös jonkinlaisen mineraalien, luultavasti järven vastarannalta tulevien, käsittelylaitoksen. Spekuloimme, että isoja vodkapulloja perjantai-iltana Bluebayn rantaravintolassa availlut kiinalaisporukka oli lähtöisin joko vesivoimala- tai kaivosfirmasta.
Resorttimme kohdalta Tansaniaan päin autotie oli päällystetty ja erinomaisessa kunnossa, mutta Bujumburaan ajaessa tie muuttui pian kuoppaiseksi. Varmaankin resort-turistien ja hidaskulkuisen tien yhdistelmä on tuottoisa, koska heikkokuntoisella pätkällä automme vieressä juoksi lukuisia lapsijoukkoja, kädet ojossa rahaa pyytäen, monet jopa käskien, vieläpä englanniksi. Ehkä he olivat lyöneet jonkinlaista vetoa keskenään, koska monet heistä sinnikkäästi juoksivat autoa kiinni vielä silloinkin, kun suljimme ikkunat ja pääsimme kiihdyttämään vauhtia.
Ja kyllä, luksusturismi maailman köyhimmässä maassa herättää myös ristiriitaisia ja epämieluisia tunteita. Mutta pyrimme pitämään yllä hyvää tunnelmaa ja omaatuntoa. Juuri meidän kaltaisia asiakkaita Burundi tarvitsee lisää, jos se aikoo toteuttaa kansallisen kehityssuunnitelman Vision 2040-2060 kunnianhimoisen turismitavoitteen: kasvattaa Burundiin suunnatun matkailun bruttokansantulo-osuus 1,57 prosentista kymmeneen 2040 mennessä ja viiteentoista 2060 mennessä.
Jäimme tosin miettimään, Bluebayn lähes tyhjässä rantaravintolassa, lukuisien tarjoilijoiden hyöriessä ympärillämme, mikä on resortin kohderyhmä. Seikkailunhaluisille reppureissaajille Bluebay on aivan liian hintava, mukavuudenhaluisille ulkomaalaisille matkailijoille Burundilla puolestaan on –vaikkakin pitkälti syyttä – aivan liian huono maine, ja palvelut lomakeskusten ulkopuolella aivan toiselta planeetalta (siltä todelliselta köyhältä).
Kuitenkin toivon, että tulevaisuudessa useampi matkailija saapuisi tutustumaan, vaikkapa Kongoa isossa mittakaavassa ryöstävän Ruandan sijasta, tähän hyvin piilossa pidettyyn naapuriin: kauniisiin hiekkarantoihin, vehreisiin vuoristoihin ja turvalliseen, leppoisaan pääkaupunkiin. Näin yksittäiset ihmiset osallistuisivat Burundin kipeästi kaipaamien investointien kerryttämiseen muun muassa hotellimaksujen, opaspalkkioiden ja matkamuisto-ostosten muodossa.
Tietysti toivon myös, että vaikka Bluebay verkkosivuillaan mainostaa olevansa ekologinen majapaikka, burundilaiset majoitusliikkeet olisivat tulevaisuudessa enemmän Butterfly Spacen tyyppisiä, aidosti ympäristöarvoihin perustuvia ja niitä konkreettisesti toteuttavia.
Sattumia ja ihmeitä
Paluubussissa Bujumburasta Gitegaan aloin jutella vieressäni istuvan miehen kanssa, joka mainitsi olevansa Burundin yliopiston opettaja Gitegassa. Hän kertoi opettavansa agribisnestä, ja yksi hänen kursseista keskittyy maatalousjätteiden hyödyntämisen liiketoimintaan! Tästä aiheesta meillä riitti juteltavaa. Vaihdoimme Léonardin kanssa yhteystiedot, ja ehkäpä hän opiskelijoineen tulee joku päivä tutustumaan Ecofitextin toimintaan.
Samalla paluumatkalla koin toisenkin ällistyksen aiheen: bussi pysähtyi huoltoasemalle tankkaamaan! Enpä olisi voinut uskoa olevani näin iloinen bensa-asemakäynnistä, ensimmäisestäni Burundissa. Se ässä on nyt menetetty juomapelissä, mutta toivo jonka raksuttava polttoainemittari minussa herätti oli sen arvoista.
Burundia ristiin rastiin
Viime viikonloppuna avoinna olevia huoltoasemia ei sen sijaan tullut vastaan, mutta onneksi autossa riitti polttoainetta, kun liityimme Elinan kanssa hänen tutun matkanjärjestäjän Fayazin sekä belgialaisen ja luxemburgilaisen lääkäriopiskelijan Maximen ja Olivier’n retkelle.
Ensimmäisenä kohteenamme autoreissulla oli Tansanian rajan lähellä idässä sijaitseva Nyakazun rotko. Matkalla sinne pidimme tauon Mwishangassa hotellilla, jonka tiluksilla kasvatettiin ananaksia. Hotellin omistaja Aimé esitteli ananasviljelmiä. En ollut tiennyt, että ananakset kasvavat maasta, ananaksen lehtiruusukkeen keskeltä. Hedelmien kasvaessa niitä pitää peitellä ruo’oilla suoralta auringonvalolta, jotteivät ne saa ihosyöpää. Muuten ne ovat Aimén mukaan Burundin oloissa helppohoitoisia.
Saimme ilmaiset maistiaiset Aimén yrityksen ananasmehua, joka kuulemma viedään Bujumburassa käsistä. Herkullista se olikin, samoin tuore ananas, josta puuttui täysin Del Monten tai Dolen purkkiananaksen metallinen sivumaku.
Kerroin Aimélle Ecofitextin liikeideasta. Ilmeisesti hänen firmansa ei kuitubisnestä ole toistaiseksi kartoittanut, vaikka hänen mukaansa ananaksen lehdistä kuidut saadaan irrotettua melko helposti jopa ilman konetta.
Aimén luota jatkoimme erittäin huonokuntoista tietä eteenpäin. Kyllä voi pienessäkin maassa matkustaminen viedä aikaa! Mutta perille pääseminen tuntuu aina sitäkin paremmalta.
Kauniita maisemia ja kapitalismia burundilaisittain
Lopulta saavuimme Saksalaisten rotkolle, joka on Nyakazun suojelualueen toinen nimi. Rotko sijaitsee Rutanan kaupungin lähistöllä alle kymmenen kilometrin päässä Tansanian rajalta. Nimensä paikka on saanut saksalaisten sinne siirtomaaisännyytensä aikana rakentamasta sotilastukikohdasta, sekä saksalaisten ja belgialaisten välillä vuonna 1916 käydystä taistelusta, jonka lopputuloksena saksalaiset pakenivat rotkoa pitkin Tansanian puolelle, menettäen samalla vain reilu kolmekymmentä vuotta kestäneen siirtomaaherruuden Burundissa (1885-1916).
Saksalaisten rotkolla söimme eväät ja ihailimme kalliota pitkin syöksyvää vesiputousta, joka laskeutuu 300 metriä alas rotkoon. Rotkon pohjalta kasvaa yli 70-metrisiä puita.
Fayaz näytti meille Tansanian puolella siintävät vuoret, ja niiden edustalla sijaitsevan viljelyalueen, jolla kasvaa suurin osa Burundin sokeriruo’osta. Ilmeisesti siitä valtaosa menee vientiin, sillä Burundissa on valtava sokeripula. Minä ostin viime Bujumburan-visiitilläni marketista ugandalaista sokeria, jonka hinta oli lähes neljä euroa kilolta, tuliaisiksi Gitegaan. Näin se markkinatalous kai toimii.
Jokin samankaltainen logiikka piilee varmaan niissä lukuisissa äskettäin rakennetuissa, uutuuttaan kiiltelevissä, muuten nuhjuisesta ympäristöstä räikeästi erottuvissa huoltoasemissa, joita näimme runsaasti ajomatkallamme. Niitä voisi kutsua vasta-avatuiksi, jos ne olisivat auki. Eivät ole, koska ei ole polttoainetta, jonka myyntiin asemien liiketoiminnan kai pitäisi perustua.
Nyakazusta ajelimme pottupeltoa pitkin takaisin ja kilometreissä lähelle Kareran putouksille. Siellä portilla auton takaosaan tavaroidemme sekaan hyppäsi työlleen selvästi omistautunut paikallinen opas Anicet, joka toi Elinalle ja minulle mieleen Rillit huurussa -sarjan Sheldonin. Hän tunsi putoukset hyvin, sillä luetteli niiden nimet ja järjestysnumerot meille moneen kertaan. Minulta ne menivät joka kerralla ohi, koska pystyin keskittymään vain hänen vangitsevaan olemukseensa.
Anicet kertoi, että putouksia ympäröivällä suojelualueella asustelee monenlaisia eläimiä, muun muassa apinoita, käärmeitä, antilooppeja ja shakaaleja. Mutta suojelualueen kokoon nähden eläimiä on sen verran vähän, että täytyy olla onnekas niitä bongatakseen. Kysyin, onko eläimiä joskus aiemmin historiassa ollut enemmän, mutta Anicet vakuutti että ei ole ollut.
Kareran putouksille oli rakennettu riippusilta, josta oli hienot näkymät laajalle suojelualueelle. Myönnän, että siltaa pitkin kävellessäni pohdin mielessäni burundilaisia rakennusmääräyksiä ja niiden valvonnan tasoa. Silta kuitenkin kantoi meidät mallikkaasti.
Lopuksi Anicet esitteli meille luolan, jonne ihmiset eri puolilta tuovat rahaa, olutta ja jopa noitia jouduttaakseen esimerkiksi avio-onnea, lapsia tai työnsaantia. Kysyin Anicet’ltä, onko hän käynyt luolalla rukoilemassa, mutta hän totesi ponnekkaasti että siihen ei ole tarvetta ja nauroi makeasti päälle.
Lintujärven hiljaisuus
Ilta joutui, ja meillä oli vielä viiden tunnin ajomatka Kirundoon, pohjoiseen lähelle Ruandan rajaa. Land Cruiser viiletti pimenevässä illassa yllättävän hyväkuntoista asfalttitietä pitkin jälleen Gitegan kautta Ngozin kaupunkiin, ja siitä vielä pari tuntia Kirundoon. Matkalla pojat totesivat, että kylien ja kaupunkien kyltit ovat täällä samanlaisia kuin Belgiassa. Ehkä sitäkin on markkinatalous. Tai kolonialismi.
Lopulta puoli kahdentoista aikoihin saavuimme Kirundoon, jossa yövyimme hotellissa. Ennen nukkumaanmenoa huoneeni vessassa käydessäni huomasin tuijottavani lasittunein katsein oveen kiinnittynyttä isoa, tuntosarviaan rauhallisesti liikuttelevaa torakkaa. Suihkuun mennessäni se oli ystävällisesti poistunut, joskin kysymykseksi jäi, mihin se oli siirtynyt, sänkyyn? Uni maistui silti. Lyhyehkö sellainen, sillä tapaaminen parkkipaikalla oli sovittu puoli kuudeksi aamulla. Illalla lämmintä vettä oli soljunut suihkusta anteliaasti, aamulla hiustenpesun hetkellä ei tippaakaan. Olipa tehokas herätys.
Herääminen ajoissa kannatti, sillä pääsimme kokemaan auringonnousun rikkumattoman hiljaisella ja tyynellä Rwihinda-järvellä, seuranamme vain linnut ja muutama aamuvirkku kalastaja. Paikalliset oppaamme soutivat meidät saareen, jossa heidän kertomansa mukaan elää yhteensä 96 lintulajia, muun muassa kuningaskalastajia ja ibiksiä. Haukkakin nähtiin, sitä ei tosin kalalla houkuteltu lähelle venettä kuten Malawi-järven veneajelulla.
Tällä kierroksella eläimet saivat olla rauhassa, airojen vetojen ääntä ja tuijotteluamme lukuunottamatta. Ehkä juuri siksi tämä hetki tuntui minulle oikeasti erityiseltä. Ei safarilla jonossa kulkevia muzungujen pikkubusseja, jotka ajavat vastoin sääntöjä suoraan eläinten eteen hyvien kuvien toivossa; ei eläintarhojen häkeissä pakkoliikkeisesti ympyrää pyöriviä tai häntäänsä stressiin pureskelleita luontokappaleita.
Ehkä juuri tämän vapauden johdosta linnut viehättävät minua. Kämppikseni innoitti minut viime vuonna lintubongailuun Suomessa, ja Gitegassa olen ihastellut keltaisen ja kirkkaan sinisen väreissä loistavia siipiniekkoja, joiden heleä mutta voimakas laulu alkaa heti päivän ensimmäisen minareettikutsun jälkeen. Rwihinda-järven esittelykylttiä, samoin kuin Saksalaisten rotkon ja Kareran putousten kylttejä, koristivat kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN:n ja EU:n logot, mutta mahdoimmeko silti Elinan kanssa olla ensimmäiset suomalaiset lintubongarit järvellä?
Paluumatkalla nuoretmiehet halusivat soutaa, mikä herätti hilpeyttä oppaissamme. Rantaan päästiin, ja siellä meitä odotti Fayazin meille valmistelema aamiainen. Ihastelin järvellä lipuvien kalastajien yhdestä puunrungosta koverrettuja kanootteja, sekä erityisesti erään vanhemman herran lauttaa, joka kellui niin että veden pinnalla näkyvissä oli vain istuinosa, ja kuski pysyi täysin kuivana. Kuin Rwihinda-järven oma Jeesus.
Kirundoon palattuamme kaipasin teetä, ja koska halusin nähdä myös kylänraittia, kävelimme Elinan kanssa paikalliselle Cafetariat-kioskille. Saapuessamme saimme vastaamme jo tuolloin sunnuntaiaamuna puoli yhdeksältä tukevasti humalassa olevan, kirkkaansinistä banaaniolutmukiaan meille heiluttelevan miehen. Hänen ja kaverinsa häiriköinnistä huolimatta saimme selville, että Cafetariat-kioskissa ei ollut tarjolla teetä, vain lämmintä maitoa. Mieleeni nousivat muistot gitegalaisen hotellin pilantuneen makuisesta maitoteestä ja lavantaudista, joten jätin väliin sekä banaanioluen että lämpimän maidon.
Maa ilman matkailijoita
Aamuteen pääsin nauttimaan, kun pysähdyimme paluumatkalla aikaiselle lounaalle Ngoziin. Siellä Fayazin johdolla seuralaiseni ystävällisesti päättivät, että voivat tehdä 14 kilometrin ylimääräisen lenkin ja tipauttavat minut Gitegaan sen sijaan, että minun olisi tarvinnut etsiä bussia Ngozista.
Niinpä ajelimme Gitegaan, ja pysähdyimme jälleen Afrita-nimiseen länsimaalaistyyliseen ravintola-hotelliin, jonka olemassaolosta en ennen viime viikonloppua ollut tiennyt, vaikka se sijaitsee ihan Alliancen lähellä. Tuntui epätodelliselta, että olimme syöneet siellä illallista vain reilu 12 tuntia aiemmin.
Passionhedelmämehujen ryystämisen ja pizzojen syönnin lomassa puhuttiin muun muassa matkailusta. Fayaz totesi, että käytännössä Burundissa ei ole turisteja, vaan esimerkiksi hänen palvelujaan käyttävät maassa työskentelevät ulkomaalaiset. Vielä ennen Burundin ja Ruandan rajan sulkemista turistejakin oli kuulemma näkynyt, kun heitä oli tullut Ugandasta ja Ruandasta samalla Burundissa piipahtamaan. Niinpä rajan sulkeminen on tuottanut eniten vahinkoa Burundille.
Tämä on sääli, sillä Burundi on kaunis. Uburundi ni bwiza.
Anna Burundissa 
Jätä kommentti