Olen jo vuosia haaveillut kirjallisuusblogin aloittamisesta, joten tänään hyödynnän häikäilemättömästi tätä alustaa viimeaikaisten lukukokemusteni jakamiseen. Olen Burundissa asuessani päässyt vaeltamaan Kainuun korpimaisemista Kabulin basaarien kautta Tanganyikan rantapenkereille, kirjojen ansiosta.
Kolmen Burundia käsittelevän tutkimusartikkelin (tässä, tässä ja tässä) lisäksi toin Suomesta mukanani kolme sattumanvaraisesti valikoitunutta kirjaa: Khaled Hosseinin Leijapojan, Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijan sekä Arno Kotron Sanovat sitä rakkaudeksi -runoteoksen.
Havukka-aholla
Seuraa tunnustus: otin Havukka-ahon ajattelijan mukaani edellisen kotini yhteisestä kirjahyllystä, kertomatta kenellekään. Kirja päätyi Burundiin, koska en halunnut jättää sitä kesken, mutta ehkä myös ankkuriksi, jotta varmuudella palaan vähintään käymään kommuunissa (koska toim.huom. aion sen kyllä palauttaa!).
Kirjoissa ja niiden kyvyssä stimuloida mielikuvitusta on voimaa, jota on vaikea käsittää. Samotessani korpifilosofi Konsta Pylkkäsen mukana Kainuun metsissä ja kalastaessani hänen kanssaan alueen järvillä, seurasivat nämä maisemat minua myös uniini, ja lukiessani saatoin haistaa suomalaisen kuivan metsän kesätuoksun. Tämä aiheutti hämmentävän kontrastin Keski-Burundin maisemiin ja tuoksuihin nähden, mutta oli hienoa pystyä olemaan kahdessa paikassa yhtä aikaa.
Ehkä se oli Veikko Huovisen taito kirjoittaa — yhtäältä Pylkkäsen transsendenttinen höpötys ja toisaalta luonnon kuvailu Huovisen sitä kohtaan tunteneen kunnioituksen aistien — joka sai minut niin vahvasti eläytymään. Tietenkin minua entisenä suomalaisen ympäristötutkimuksen viestijänä sykähdytti myös tiedemaailman läsnäolo kahden Helsingistä kartoittamatonta luontoa tutkimaan saapuvan maisterin muodossa. Erityisesti ilahdutti Konstan lempeä vitsailu näiden kaupungin kasvattien kustannuksella.
Lukiessani sain viimein myös perusteellisen selityksen sille, mitä serkkuni tarkoittivat Brysselin-reissullamme vuonna 2002, kun nimesivät erään ravintolan tarjoilijan Havukka-ahon ajattelijaksi.
Afganistanissa
Kuvailukyvyssä Huoviselle ei minusta kalpene Khaled Hossein, vaikka tyyli on erilainen. Sain Leijapojan ystävältäni Ellalta, ja se on muistaakseni ensimmäinen kaunokirjallinen teos, jonka olen lukenut kahdesti.
En ole ikinä ymmärtänyt ihmisiä, jotka voivat palata samojen teosten pariin, vaikka maailma on täynnään ja täynnään kirjoja, myös hyviä. Mutta yli 15 vuotta oli kulunut siitä kun luin Leijapojan ensimmäisen kerran (elokuvakin käytiin katsomassa aiemmin mainitsemieni serkkujen kanssa), ja harmikseni voin todeta, että minusta on ehkä pikkuhiljaa tulossa samanlainen kuin äidistäni, joka ei muista lukemistaan kirjoista myöhemmin mitään. Niin tehokkaasti olivat Leijapojan merkittävätkin yksityiskohdat vaipuneet unholaan. Unohdus saattoi kyllä johtua myös siitä, että lähes sofioksasmaisen vetävään tyyliin kirjoitettu kirja tuli ensilukemalla ahmittua nopeasti.
Ja muistinmenetykseni ansiosta toinen lukukertakin oli vaikuttava kokemus. Vaikka Afganistanin maisemat ja kulttuuri poikkeavat Burundista vähintään yhtä paljon kuin koillissuomalaiset, köyhyyden kuvailu muistutti minua täällä näkemästäni.
Halusin lukea kirjan uudestaan, koska tässä välissä minulla on Suomessa ollut kirjan toisen päähenkilön Hassanin tavoin hazara-etnisyyttä edustava afganistanilainen ystävä, joka on jakanut koskettavia yksityiskohtia lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Myös Malissa, toisessa islamilaisessa maassa, tässä välissä viettämäni aika ja siellä kokemani varmasti vaikutti toiseen lukukertaan. Sekä tietysti matkailijaystäväni Sirkan edellisvuotiselta Afganistanin reissultaan jakamat kokemukset ja kuvat. Oli jännää bongata kirjasta Sirkan mainitsemia paikkoja.
Samalla muistui mieleeni Sirkan Afganistanista tuomat muovipussit, jotka viikkasimme taskuihimme viime kesänä Uppsalassa reggaefestarille lähtiessämme, koska festarialueelle ei saanut tuoda laukkuja. Vaikka eivät välttämättä Afganistanissa valmistettuja, olivat muovipussit harvinaisen lujaa ja hyvää tekoa. Toisena festaripäivänä meidän ei sallittu ottaa edes viikattua muovikassia taskussa mukaan, mutta onneksi afgaanikassi löytyi vielä yöllä portin ulkopuolelta kukkaistutuksen juurelta.
Leijapoika koukutti tällä kertaa vähintään yhtä tehokkaasti kuin ensimmäisellä kierroksella, ja vaikka GoodReads-palvelusta löytyy myös perusteellisen penseitä arvioita, minä tykkäsin kovasti. Koen, että Afganistanin viimeaikaisten surullisten kehityskulkujen myötä kirja on myös uudestaan hyvin ajankohtainen.
Punavuoren nollaribileissä
Arno Kotron Sanovat sitä rakkaudeksi -kirjan sain ystävältäni Nooralta, koska olin maininnut lukeneeni viime aikoina myös runoja. Ilmeisesti on käyty debattia siitä, onko Sanovat sitä rakkaudeksi edes ”oikea” runokirja, koska ilmaisu on niin lähellä proosaa. Oli miten oli, minä ihastelin kirjassa yhdistyvää proosan helppolukuisuutta ja toisaalta runouden ja aforismien kykyä kiteyttää sanoma. Onhan esimerkiksi tämä niin mainio tapa ilmaista parisuhteeseen ja sen menettämiseen liittyviä tuntoja:
Kirja on julkaistu vuonna 2003, ja se vei minut mukanaan sekä omiin muistoihini Etelä-Helsingin huuruisista baari-illoista, että kuvitelmiin punavuorelaisten intellektuellien kosteista ja ehkä vähän väsähtäneistä illanvietoista. Tajusin, että olen mielessäni sekoittanut Arno Kotron ja filosofi Tuomas Nevanlinnan, mutta varmaan samoissa piireissä ovat pyörineet yhtä alkkiksina.
Kotro puhuu kirjassa alkoholismistaan, vaikka tietenkään en saisi sortua siihen perisyntiin, että kuvittelen kaiken kirjassa kuvaillun tapahtuneen kirjailijalle itselleen. Mutta koska kaikki niin kuitenkin tekee, päädyin epäkorkeakulttuurillisesti myös pohtimaan, miltä kirjailijan nykyisestä vaimosta mahtaa tuntua tämän kadotetusta suuresta rakkaudesta kertovan kirjan olemassaolo.
Muistin myös yhtäkkiä, että olen lukenut Arno Kotron mielipidekirjoituksia, ja toden totta: hän on ollut mukana Miesten tasa-arvo ry -nimisessä yhdistyksessä sekä vuonna 2020 kampanjoimassa sen puolesta, että asevelvollisuus laajennettaisiin koskemaan naisia. Myös kirjan tietyt säkeet viittaavat miesten epätasa-arvoon, ja olen niiden kanssa täysin samaa mieltä: suomalaisessa yhteiskunnassa on asioita, joita naisen sallitaan sanoa miehelle, mutta ei toisinpäin.
Mieleeni muistuu eräs aiempi työyhteisöni, jossa oli vain yksi miespuolinen työntekijä. Toisinaan kahvitauoilla koin, että huulenheitto häntä kohtaan meni liian pitkälle. Onneksi hän vaikutti suhtautuvan kommentteihin lungisti. Tai sitten, Kotron huomioiden mukaisesti, hän ei vain kehdannut tuoda esiin, että keskustelu aiheutti epämukavaa oloa.
Toisaalta mieleeni nousee myös äskettäin burundilaisesta Iwacu-lehdestä lukemani sukupuolittunutta väkivaltaa koskenut artikkeli, jossa toimittaja päätyi käyttämään ison osan merkkimäärästä burundilaisten miesten vaimoiltaan saaman huonon kohtelun käsittelyyn. Ei tunnu ihan tasapainoiselta tavalta käsitellä ilmiötä täällä. Mutta voihan olla, että isot järjestöt ja lukuisat avunantajat ovat tässä(kin) väärässä, ja todellinen epätasa-arvon kärsijä on burundilainen mies. Epäilen kuitenkin, ja jään vain haaveilemaan ajasta, jolloin Burundissakin saadaan lukea Arno Kotron mielipidekirjoituksia.
Länsi- ja Itä-Afrikassa
Edellämainitut kirjat luettuani olin onnekseni tutustunut Gitegan Alliance Franco-Burundaise -kulttuurikeskukseen ja hankkinut sieltä kirjastokortin. Ensimmäiset Alliancesta lainaamani kirjat käsittelivät Ylä-Voltan (nyk. Burkina Faso) ja afrikkalaisen nykytanssin historiaa.
Précis d’histoire de la Haute Volta -kirja on julkaistu 1960-luvulla, ja se on ilmeisesti tarkoitettu koululaisten oppikirjaksi. Tyyli on luettelomaisena raskassoutuinen, mutta tekstin seassa on hienoja kuvituksia sekä lukujen alussa aina muutama ylävoltalainen sanonta. Suosikkini oli ”Naisen suu on hänen nuoliviinensä”.
Tunnustan, että eri kuninkaiden nimet ja kuningaskuntien hallinta-ajanjaksot poistuivat aivoistani suunnilleen samantien ne luettuani. Mutta kuvaillessaan kuningaskuntien valtavaa määrää ja niiden välisiä väkivaltaisia taisteluita omaisuudesta ja maa-alasta, kirja onnistui hahmottamaan minulle aivan uudella konkretialla siirtomaaisäntien myöhemmin suorittaman valtiojaon mielivaltaisuuden. Voiko Afrikan lukuisista konflikteista ainakin osassa edelleen häälyä taustallaan tämä alkuperäinen kuningaskuntien välinen kamppailu?
Afrikan nykytanssin historiaa kertaava teos puolestaan opetti minulle, miten merkittävä rooli Ranskan kulttuurikeskuksilla on ollut tämän taiteenlajin synnyssä mantereella, jossa taiteeseen ylipäätään panostetaan valtionbudjettien tasolla minimaalisesti, ja taiteilijan ammatin valitsevia tavataan pitää haihattelijoina.
Itsekin olen kirjassa kuvatun kaltaisesti mielessäni leimannut kulttuurikeskukset ja niiden toiminnan kolonialistiseksi. Gitegan Alliancella olen päivitellyt tilojen ja kirjojen heikkoa kuntoa. Toisaalta keskuksen ansiosta minulla on paikka, johon voin mennä työskentelemään ja fyysisiä kirjoja luettavaksi. Kirjoja, jotka eivät vaadi latausta tai internet-yhteyttä ollakseen käytettävissä. Burundissa koen täysin uudenlaista kunnioitusta näitä objekteja kohtaan, vaikka minusta tuntuukin, että Alliancea käytetään myös hyödyttömien, vanhentuneiden opusten dumppauspaikkana. Ehdin esimerkiksi ilahtua, kun bongasin Haruki Murakamin 1Q84-teoksen hyllystä, kunnes huomasin, että ensimmäinen osa puuttuu ja tarjolla on vain toinen ja kolmas.
Afrique danse contemporaine -kirjasta saa siis mielikuvan, että ranskankielisten maiden edustajat ovat taiteenlajin edelläkävijöitä mantereella. En tiedä, vastaako mielikuva todellisuutta, vai johtuuko priorisointi siitä, että kirjoittaja on burkinalainen ja Ranska on rahoittanut historiikin julkaisun. Joka tapauksessa minulle henkilökohtaisesti on kiintoisaa lukea alan malilaisista ja burkinalaisista tekijöistä, ja seurata kirjoittaja Salia Sanoun elämäntarinaa tanssin historian rinnalla.
Sanou kuvaa muun muassa, miten hänen kotikylänsä perinteiset initiaatioriitit ovat vaikuttaneet hänen tanssiteoksiinsa. Selväksi käy, että ammattitanssijaksi ryhtyminen Afrikassa vaatii rohkeutta, ja nykytanssiesitykset ovat kulttuurin uudistamiseen pyrkiessään aiheuttaneet vastarintaa korkeimmilla poliittisilla tasoilla saakka.
Tämänkään jälkeen en siirtynyt Itä-Afrikan puolelle, mutta fiktion puolelle sentään takaisin. Malilaisen Mandé Alpha Diarran vuonna 1994 julkaistu La nièce de l’imam kertoo nimensä mukaisesti imaamin siskontyttärestä, joka poikkeuksellisella kauneudellaan ja puoliksi eurooppalaisella syntyperällään aiheuttaa kosijoiden kilpajuoksun ja lopulta surua ja kuolemaa Farafin-nimisessä, kovasti Malia muistuttavassa Afrikan valtiossa.
Tarinan kautta Mandé Alpha Diarra kertoo moniavioisuuden, sukupuolten epätasa-arvon ja korruption ilmentymistä ja vaikutuksista. Kirjassa kuitenkin on osittain onnellinen loppu, kun sekasorron keskellä oppositio onnistuu syrjäyttämään turmeltuneet vallanpitäjät. Ehkä toivoa on tosielämässäkin.
Diarra kertoo osuvasti, vaikka karrikoiden, moniavioisuuden aiheuttamista ongelmista ja miesten asemasta afrikkalaisissa yhteiskunnissa. Valtion varakkain mies asettaa epätasa-arvoisella käytöksellään neljä vaimoaan toisiaan vastaan, tappavin seurauksin. Ennen kahdeksan lapsensa kuolemaan johtavaa myrkytystapausta miehen suurin ongelma on, miten hän voi jo neljä vaimoa naituaan ottaa imaamin siskontyttären viidenneksi. Sillä välin kaunis nuori nainen on rakastunut miehen esikoispoikaan. Tämä ei suinkaan johda obsessiosta luopumiseen, vaan tekee miehelle pojasta vihollisen, joka tulee järjestää pois tieltä.
Yksi kirjan pääteemoista siis on, että miesten toimintaa määrittävä elin ei ole ainakaan aivot. Aiheeseen liittyen mielenkiintoinen yksityiskohta on se, miten tämä mahtimies kohtelee neljää vaimoaan eri tavoin myös sängyssä. Muut vaimot joutuvat kuuntelemaan yhteisellä sisäpihalla miehen makuuhuoneesta kantautuvia suosikkivaimon mielihyvän ääniä. Tämä oli täysin uutta tietoa minulle: että ympärileikattu nainen voi nauttia seksistä. Kovasti toivon, että tämä kohta kirjasta ei ollut pelkkää fiktiota.
Kokonaisuutena kirja puhutteli minua, mutta loppua kohden tapahtumat muuttuivat makuuni liian synkiksi ja menivät liian ylikierroksille. Tämän jälkeen burundilaisen Michel Kayoyan tuplakirja Entre deux mondes – d’une génération à l’autre (Kahden maailman välissä – sukupolvelta toiselle) kulkee jalat maassa, ehkä liiankin. Teksti on lakonista, vaikka onkin suurelta osin runomuotoon kirjoitettua.
Oli silti suuri ilo päästä viimein lukemaan burundilaista kirjallisuutta. Tunsin olevani jonkin erityisen äärellä.
Michel Kayoya oli vuonna 1934 Kibumbussa, Gitegan ja Bujumburan puolimatkassa syntynyt katolilainen pappi ja kirjailija, joka salamurhattiin vuonna 1972 Gitegassa. Ilmeisesti jo tuolloin on Burundissa harjoitettu silloisen hallinnon toimesta hutuihin kohdistuneita etnisiä puhdistuksia, jotka koituivat muun muassa Kayoyan kohtaloksi.
Ennen kuolemaansa Kayoya ehti kirjoittaa vain kaksi kirjaa, jotka siis molemmat sisältyvät lukemaani painokseen: Sur les trace de mon père (Isäni jalanjäljissä) ja Entre deux mondes (Kahden maailman välissä).
Ensinmainitussa Kayoya tosiaan puhuu paljon kunnioituksesta vanhempiaan kohtaan, mutta minulle kiinnostavimpia ovat osuudet, joissa hän kuvaa kokemuksiaan Euroopasta ja Euroopassa. Osuva on esimerkiksi keskustelu junassa ranskalaisen kanssa, joka ilman muuta olettaa afrikkalaisen vieraan varauksetta ihailevan maataan.
Vähemmän originelleja ovat osuudet, joissa Kayoya esittää yleistä kritiikkiä kapitalismia kohtaan. Sen sijaan selostus alun kuherruskuukaudesta kommunismin kanssa ja myöhempi herääminen myös sen turmiollisuuteen on herkullinen. Mahtaisiko liittyä kommunistien syntiseen ateismiin? Sitä Kayoya ei toki suoraan ilmaise.
Toisen osion, Entre deux mondes, kuvailu on yksinkertaisuudessaan hieno: ”Ce livre n’est pas une critique. C’est un cri.” (”Tämä kirja ei ole kritiikki. Se on huuto.”) Kirjan alun esittelyssä Kayoya kertoo siskojen ja veljien lapsilta saamastaan kirjeestä, jossa he onnittelevat esikoiskirjailijaa, mutta valittelevat, että kirjassa oli paljon termejä joita he eivät ymmärtäneet. Niinpä Kayoya kertomansa mukaan päätti kirjoittaa kirjeen lapsille, kirjan muodossa.
Runot ja tekstit, jotka on otsikoitu lauluiksi (teemoina muun muassa nälkä, alkoholismi ja sosiaalinen likinäköisyys) käsittelevät alikehitystä (sous-développement) ja pyrkivät herättämään burundilaiset nuoret taistelemaan köyhyyttä vastaan.
Osioista suosikkini, kaikessa karmeudessaan, on Tervehdys maaseudun asukkaalle, työläiselle alikehityksen keskellä. Ehkä pidin siitä, koska tunsin että kuvaus, vaikka on kaukaa vuosikymmenten takaa, auttaa minua ymmärtämään keskivertoburundilaisen elämää myös tänä päivänä: pitkät päivät olemattomalla palkalla (rien de rien), kotona likainen vesi, raskaana oleva vaimo, neljä lasta nukkumassa samassa huoneessa vuohien kanssa, huono hygienia ja öisin ihoa imevät lutikat.
Viimeinen, Burundin eri alueita käsittelevä laulu ylistää myös pääkaupunkia:
Tervehdin sinua Bujumburani
Nuori ja ylpeä kaupunki
Lupausten kaupunki
Kirja loppuu julistukseen:
Nouskaa kaikki
Antakaamme maallemme rauha
Antakaamme veljillemme leipää
Antakaamme maailmalle mielikuva
Nuorisosta joka nousee jaloilleen
Keskellä tätä hyväntekeväisyyttä
jota kokonaisvaltaiseksi kehitykseksi kutsutaan
Olin ensin pettynyt siihen, että Kayoya ei kirjoita Burundin sisällissodasta, kunnes tajusin, että hän oli ollut jo pari vuosikymmentä haudattuna ennen sodan alkua. Väärinkäsitys johtui varmaan keskusteluista, jotka käytiin Alliancen marraskuussa järjestämässä kirjallisuustilaisuudessa. Siellä pohdittiin burundilaista identiteettiä kirjallisuuden näkökulmasta, ja kävi selväksi, että Michel Kayoyaa kunnioitetaan yhtenä niistä kirjailijoista, jotka kirjoittivat vaietuista aiheista.
Ajaessani tilaisuuden jälkeen mototaxin kyydissä (nelistään!) Alliancen nuorten työntekijöiden kanssa kohti keskustaa, yksi heistä vahvisti että etniset jaot ja sisällissodan tapahtumat ovat edelleen Burundissa tabu. Mutta kirjallisuus tarjoaa turvallisen tilan, jossa näitä kipeitä aiheita voi käsitellä eri näkökulmista.
Kongossa
Burundin menneisyyden ja nykypäivän ymmärtämisessä minua ovat osittain auttaneet Kongon demokraattisesta tasavallasta kertovat kirjat, joita olen kuunnellut äänikirjoina. Marjo Mäenpään Tulivuorikaupunki Kongossa auttoi tajuamaan, kuinka vähän olenkaan lopulta tiennyt Kongon vaiheista, ja koko alueen kytkeytymisestä maan kriiseihin. On myös aina hyödyllistä lukea (=kuulla) toisen suomalaisen kokemuksista Afrikassa. Koen, että kehitysaiheista on vaikea kirjoittaa neutraalisti, mutta Marjo Mäenpää on tässä onnistunut hienosti.
Toisaalta nyt kesken olevan Naisten voima -kirjan vahvuus on, kuten Michel Kayoyallakin, paikallinen näkökulma ja vieläpä harvinainen sellainen: Naisten voiman kirjoittaja on Denis Mukwege, Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2018 saanut kongolainen gynekologi, joka on omistautunut raiskattujen ja väkivaltaa kohdanneiden naisten auttamiseen kotimaassaan. Aihe on raskas, mutta kaikkien maailman huonojen uutisten ja aivovuodon keskellä on lohdullista kuulla niiden toimijoiden tarinoita, jotka ovat palanneet maahansa tukemaan heikommassa asemassa olevia. Ei tietysti voi niitä toisenlaisen ratkaisun tehneitäkään syyllistää, etenkään kongolaisia, sillä olot eniten apua tarvitsevilla alueilla ovat turvattomat. Viime viikkoina tilanne Kongossa on muuttunut jälleen huonoksi, ja muun muassa Bujumburan-kaverini Elina joutui evakuoitumaan Gomasta kollegojensa kanssa.
Vaikka äänikirjapalvelun toimivuus on Gitegassa herran hallussa, olen viimeisen reilun kuukauden aikana ehtinyt kuunnellut myös Kaj Korkea-ahon Suomi-nostalgiaa herättäneen Äitiä etsimässä -teoksen (koskahan saapuu se päivä, jolloin kumppanuusvanhemmuus on Burundissa puheenaihe?), sekä Karen Blixenin Varjoja ruohikolla (pidän, suorastaan ihastan Blixenin tyyliä kirjoittaa, vaikka tietyt aikakautta heijastavat toteamukset toivat häpeällisesti mieleeni ne lapsuuden ajat, jolloin olin suuri Tuulen viemää -fani).
Viimeisinä, mutta ei vähäisimpinä, haluan mainita enemmän työkuvioihin liittyvät, mutta myös siviilipersoonalleni hyvää tehneet kirjat: Amir Lebdiouin Survival of the Greenest sekä Tony Addisonin ja Alan Roen Resources Matter -kirjat. Ne kirvoittivat minut jopa tekemään elämäni ensimmäisen ikioman LinkedIn-päivityksen!
Anna Burundissa 
Jätä kommentti