En ole varmaan ainoa valkonaama, josta Afrikassa asuessa tuntuu usein kuin eläisin elokuvassa (muulloinkin kuin malawilaisessa linnassa vieraillessa). Kadulla tulee vastaan vanha herra, joka työntää hullunkurisen näköisiä puusta kyhättyjä kärryjä, tai pyöräilijä valtava banaani-, aaltopelti-, tuoli- tai juomakoripino tarakallaan. Hahah, onpas hauskaa ja sympaattista. Mutta tämä ei ole elokuvan lavaste, vaan näiden ihmisten arjen todellisuus, enkä usko että heitä naurattaa.
Muistan sen viikon, jolloin kuherruskuukauteni Afrikan kanssa päättyi. Se tapahtui vasta ensimmäisen Malissa viettämäni puolivuotisen Afrikka-kokemuksen jälkeen, kaksi vuotta myöhemmin, kun matkustin Burkina Fasoon tapaamaan ex-poikaystävääni. Tuon sadekautta enteilevän viiltävän kuuman viikon aikana tajusin, että kaikessa mitä olin Malissa ihastellut — erikoisilla purkkaviritelmillä korjatut huonekalut (ah arjen kiertotaloutta!), lasten ja nuorten loputon virta (oi niin söpöjä!), tuotantoeläimet kaduilla (lähiruokaa!) — on taustallaan tummempia sävyjä ja tragediaa.
Muistan, miten tuolla toukokuun 2012 visiitillä ex-poikaystäväni paras ystävä esitteli minulle kenkälaatikkoa, joka oli täynnä sim-kortteja, koska joka kerta kun hän avasi uuden liittymän hän sai ilmaiseksi tietyn määrän puheluita ja viestejä.
Samoin muistan sen yhtäkkisen riittämättömyyden ja raivon jota tunsin, kun paikallisessa hääjuhlassa tajusin, että lähes kaikki alle 45-vuotiaat naiset olivat joko raskaana tai imettivät. Iloisten söpöjen lasten sijasta näin mielessäni, miten monet näistä naisista olivat avioituessaan joutuneet heittämään hyvästit haaveille opiskelusta tai taloudellisesta itsenäisyydestä, ja ympärileikattuina kärsimään valtavista synnytystuskista, luultavasti useampia kertoja kuin itse oikeasti haluaisivat. Ja mikä minun mielessäni kenties traagisinta, he saattavat maailmaan monia lapsia, joille eivät pysty takaamaan hyvinvointia ja sellaista huoletonta elämää, jonka jokainen lapsi ansaitsisi.
Paradokseja
Burundissa useimpia naisia ei onneksi ympärileikata, mutta muuten tämä maa näyttäytyy minulle epätodellisena ihmiskokeena, vaikka omasta yltäkylläisestä asemastani en todellisuutta kykene täysin hahmottamaan. Paitsi että sokeripulan johdosta joudun syömään aamupuuroni makeuttamattomana.
Viime viikolla luin, että Gitegan seudulta on myös puuhiili kertakaikkiaan loppu. Taustalla on muun muassa hallinnon sinänsä varmasti hyvää tarkoittavat ympäristösäädökset, joilla pyritään hillitsemään metsäkatoa. Mutta miten ihmisten oletetaan valmistavan ruokaa, jos säädösten asettamisen rinnalla ei ole toteutettu tehokkaita ohjelmia vaihtoehtoisten energiamuotojen käytön juurruttamiseksi?
Toinen vastaava ilmiö on tullut meille nyt lukuisia kertoja vastaan rahoitushauissa. Kun on tarjolla rahoituksia yrityksille kehittyvissä maissa, useimmat niistä on suunnattu naisten omistamille yrityksille. Sukupuolten tasa-arvon edistäminen etenkin Burundin kaltaisissa maissa on äärimmäisen tärkeää, mutta pelkään että tämäntyyppiset rajaukset useimmiten sulkevat burundilaiset yritykset kokonaan ulos. Koska ennen kuin voidaan haaveilla naisjohtajuudesta on täällä vielä monta askelta otettavana. Kuten naisten näkeminen konferenssipuhujina, kouluttajina, omaisuuden tai perinnön haltijoina. Mielestäni yritysten tai innovaatioiden tuen saamisesta ei myöskään pitäisi muodostaa sukupuolten välistä sotaa.
Kehitysyhteistyön paradokseista meille suorasukaiseen tyyliin puhui myös erään ison kansainvälisen järjestön Gitegan-johtaja, jota kävimme viime viikolla tapaamassa. Hän kertoi, että rahoittajien viimeaikainen haluttomuus tukea kansainvälisiä järjestöjä tai infrastruktuuria on johtanut siihen, että hän on toimiston ainoa työntekijä eikä hänellä ole esimerkiksi kulkuneuvoa käytössään. Tämän trendin olin itse myös jo huomannut rahoitushakuja läpikäydessäni: monet donorit ja sijoittajat keskittyvät mieluiten rahoittamaan esimerkiksi koulutuksia tai digitaalisia palveluita. Miten aloittaa kuitubisnes ilman kuituja valmistavaa konetta?
Rahoittajien suosiessa nykyään mieluummin paikallisia järjestöjä, menee iso osa tapaamamme naisen ajasta kuulemma kumppanijärjestöjen auttamiseen, sillä käytännössä paikallisilla järjestöillä täällä on harvoin tarvittavaa hankehallinnon osaamista, ja henkilöstön vaihtuvuus on suurta. Myös korruptio järjestöissä on yleistä, mikä on toisaalta inhimillistä tällaisissa oloissa, joissa yksilöillä on jatkuva pelko rahapulasta. Mutta projektien taustalla oleville tavoitteille ja maan kehitykselle tämä voi olla turmiollista. Muistelen samasta aiheesta käydyn keskustelua myös Suomessa äskettäin. Ajatus on hyvä ja tärkeä, mutta jälleen vaatisi kunnollista pohjustusta toteutuksen onnistumiseksi.
Täällä tuleekin usein tunne, että kehitysyhteistyön laadun parantamisen sijasta rahoittajilla on tarve päästä sanomaan: ”Ei onnistunut tuokaan, leikataan lisää, ei näistä onnettomista maista ole mihinkään.”
Tällaisen viestin koin saavani suoraan viimeksi edellisviikolla. Kuten aiemmin mainitsin, ennen joulua tapasimme Burundin suurimman mikrolainaorganisaation FENACOBUn johtajan, joka innostui ehdotuksestamme tiedustella mahdollisuutta saada rahoitusta Suomesta. Niinpä lähetin — vielä kerran — viestin Finnfundille, joka rahoittaa myös mikrolainaorganisaatioita kehittyvissä maissa.
Sain vastauksen loppiaisen jälkeen ja siinä todettiin, että sijoitusten potentiaalinen kehitysvaikutus Burundissa on merkittävä, mutta koska maa on yksi maailman köyhimmistä ja instituutiot ovat heikkoja, ovat riskit liian isot. Uskon, että tämä viesti kiteyttää useimpien kehitysrahoittajien ajatukset ja on jälleen yksi kehitysyhteistyön paradoksi: avunantajamaat ovat sitoutuneet priorisoimaan vähiten kehittyneitä ja hauraita maita, jotta näiden talous ja hallinnot voivat kehittyä vahvemmiksi, mutta käytännössä niihin ei haluta sijoittaa, koska hallinto on heikko ja yhteistyö on hankalaa.
Samantyyppisiin ristiriitaisuuksiin kiinnitti huomiota OECD:n kehitysapukomitea DAC viimevuotisessa arviossaan Suomen kehitysyhteistyöstä. Suomen leikatessa rahoitusta ja painottaessa suomalaisten yritysten vientimahdollisuuksia on riskinä, että kehitysyhteistyö, jonka avulla rakennetaan suotuisampaa liiketoimintaympäristöä jää vajaaksi ja investoinnit päätyvät niin sanottuihin helppoihin, kehittyneempiin maihin. Tähän mennessä Suomi on tukenut vähiten kehittyneitä LDC-maita tavoitteidensa mukaisesti ja ylikin, mutta viime vuosina tukea on suunnattu uusiksi, Ukrainalle. Samaan aikaan esimerkiksi Finnfundilta on poistettu tavoite suunnata 75% sijoituksista LDC-maihin, ja sen asiantuntijoille on tarjolla henkilökohtaisia bonuksia investointien todennetuista kehitysvaikutuksista.
Arviointi huomauttaa myös ulkoministeriön kehitysyhteistyöhenkilöstön vähäisestä määrästä ja lisääntyvästä tendenssistä ulkoistaa toimintoja konsulteille, mikä ei useimmiten auta säästämään varoja eikä ainakaan kehittämään pitkäjänteistä yhteistyötä eri maiden kanssa.
Tämä kaikki kuulostaa toki loogiselta, kun katsoo Suomen nykyisen hallituksen kokoonpanoa, mutta ei lupaa hyvää Burundin kaltaisten maiden mahdollisuuksille.
Suomi ja moni muukin eurooppalainen rahoittajamaa piiloutuu myös sen periaatteen taakse, että ranskankielisten maiden tukeminen kuuluu jollekulle muulle. Tämä tuntuu aikansa eläneeltä ohjenuoralta, nyt kun yhä suurempi osa vähiten kehittyneistä, hauraista maista on ranskankielisiä. Etenkin Burundin kohdalla periaate tuntuu silkalta selittelyltä, kun täällä moni puhuu hyvää englantiakin, ja kun kyseessä tosiaan on maailman köyhin maa.
Ympäristöyrittäjyyttä Gitegassa
Kuten ex-kollegallani Mikolla on ollut tapana sanoa, raha ei ole maailmasta loppumassa. Se tuntuu vain omasta näkökulmastani päätyvän liian usein epäolennaisiin tai jopa haitallisiin kohteisiin. Turhauttaa se, että Burundi sivuutetaan, mutta samaan aikaan tietyissä englanninkielisissä Afrikan maissa rahoitetaan päällekkäisiä hankkeita vailla kunnollista koordinaatiota.
Myönteistä on se, että Burundissa Suomi tukee kansalaisjärjestöjen työtä. Toivonkin, että suomalaiset osoittaisivat, että Burundia ei ole unohdettu, hankkimalla esimerkiksi World Visionin tai Fidan kautta burundilaisen kummilapsen. Olisipa hienoa, jos se onnistuisi jopa täältä Nyabugogon kaupunginosasta Gitegasta, jossa minä ja Oscar asumme. Täälläkin tapaan liian paljon resuisissa vaatteissa nokka vuotaen kulkevia lapsia, puhumattakaan eläviä kanoja roikottavista tai isoja kuormia päänsä päällä kantavista lapsista.
Kun tällaiset asiat ovat vaarassa lamauttaa mielen, muistutan itselleni, että kaikesta huolimatta tässä maassa — vaikka kukaan muu eurooppalainen ei niin uskoisi — on valtavasti toivoa. Ja että minun tulee keskittyä niihin asioihin, joihin pystyn vaikuttamaan.
Viime perjantaina kävimme metallityöpajalla, jonka oli perustanut paikallinen pappi tukeakseen alkoholiriippuvaisia nuoria löytämään uuden alun ja ammatin. Työpajan naapurissa asuu mekaanikko Aimable, joka on koittanut aloitella kierrätysmetalleja hyödyntävää yritystä ja on rakentanut Oscarille kuitukonetta. Enää tärkein, 500-1000 euroa maksava dynamo puuttuu, sitä ei voi ostaa käytettynä.
Aimablen esitellessä pönttöä, jossa hän sulattaa metallia, tekemiään metallisapluunoita sekä ideoitaan aurinkoenergiasta, aloin haaveilla Gitegan omasta kiertotalousekosysteemistä.
Voimaannuttavia kokemuksia tällä viikolla oli myös aivojen höyryäminen, kun työskentelimme uudella tarmolla liiketoimintasuunnitelman parissa. Sen työstäminen ei ole helppoa (paljonko voivat maksaa Burundissa esimerkiksi pahvilaatikoihin kiinnitettävät, yrityksen logolla varustetut tarrat?), mutta se on inspiroivaa ja opettavaista. Samoin kuin verkosta tällä viikolla löytämäni esimerkit yrityksistä, jotka jo hyödyntävät hedelmäkuituja tuotteissaan.
Se sanavalmis järjestöjohtajakin huomautti keskustelumme lopuksi, että Burundissa on myös hyviä ja tehokkaita paikallisia järjestöjä. Toivon pääseväni pian keskustelemaan näiden aktiivien kanssa.
Anna Burundissa 
Jätä kommentti