Kenia on alemman keskitulotason maa ja Inhimillisen kehityksen indeksin sijalla 146/193. Malawi on samassa terveyttä, koulutusta ja elintasoa mittaavassa vertailussa sijalla 172, Burundi sijalla 187. Bruttokansantuloa per henkilö tarkasteltaessa (IMF 2022) Kenia on sijalla 149/192 (2 187 USD), Malawi sijalla 189 (464 USD), Burundi viimeisenä (321 USD) ja Suomi sijalla 17 (54 774 USD).
Halusin matkustaa Malawiin sekä tapaamaan kaveriani Dumia, kokemaan Malawi-järven kauneuden että turhamaisesti täydentämään Mal-maideni kokoelmaa (Mali, Malta ja Malesia oli jo koettu). Koska lentäminen Afrikan sisällä on superkallista olin päättänyt, että matkalla Malawiin ja sieltä palatessa pysähdyn Nairobissa, jotta tulen nähneeksi vähän Keniaakin.
Vietin Nairobissa yhteensä viikon, jonka aikana ehdin nähdä turistikohteita, Sheldrickin elefanttien orpokodin, Karen Blixenin museon sekä Kiambethun teeplantaasin, ja toteamaan Gitegassa asumisen kiistattoman edun: täällä en joudu kohtaamaan amerikkalaisturisteja.
Nautin Nairobin palveluista: kattavasta wifi-verkosta, siististä majoituksesta, pyykkikoneesta, korttimaksamisesta, kasvispurilaisista, jäätelöstä, karkeista, jälkiruuista, länsimaisista ostareista ja sileistä monikaistaisista asfalttiteistä.
Malawissa asustelin pääkaupungissa Lilongwessa ystävieni Dumin ja Doreenin luona. Pääsin tavallaan näkemään tyypillistä malawilaista arkea, tavallaan en: myöhemmin luin, että Lilongwessa vesivessa on saatavilla noin 3%:lla asukkaista.
Vaikka Malawi on siis Burundin tapaan köyhä maa, oli se minun silmissäni aivan erilainen: pizzaa tarjoava ravintola sijaitsi lähellä, isossa ostoskeskuksessa, ja pystyin maksamaan siellä kortilla. Keskustaan vei iso ja sileä kiinalaisten rakennuttama tie, joka Doreenin mukaan on helpottanut Lilongwen ruuhkia merkittävästi.
Matkatessamme pohjoiseen sinnekin vievää tietä oltiin kunnostamassa, ja saapuessamme Mzuzun kaupunkiin se oli pienemmästä koostaan huolimatta eläväinen ja sieltä löytyi muun muassa eurooppalaistyylinen aamiaiskahvila.
Malawi on yksi Afrikan hitaimmin urbanisoituvista maista, vuonna 2019 vain kuusi prosenttia malawilaisista asui Lilongwessa. Ehkä tämän johdosta Malawissa tuntui olevan sykettä ja tekemisen meininkiä kaikkialla.
Tuttuakin kohtasin: polttoainepulasta kielivät pitkät jonot huoltoasemille, heikkokuntoiset päällystämättömät tiet keskustan ulkopuolella, vihannesmyyjät teiden varsilla, kerjäläiset, ajoittaiset sähkökatkot, Dumin ja Doreenin taloyhtiön vahtikoira pakenemassa muristen ja häntä tiukasti koipien välissä, koska olin luultavasti ensimmäinen muzungu jonka se kohtasi. Turhauma kun selvisi, että siitä Mzuzun eurooppalaistyylisestä aamiaiskahvilasta ei sinä päivänä saanut minkäänlaista leipää.
Ja on ilmeisesti burundilaisillakin tekemisen meininkiä: Doreen ja Dumi kertoivat, että Malawissa on paljon burundilaisia, ja monet heistä ovat menestyneet liiketoimissaan, mikä on herättänyt kateutta paikallisissa.
Rentoutumista Perhosessa
Uuden vuoden Lilongwessa vietettyämme — elävää musiikkia, ilotulituksia ja ihmisiä, kunnes heti puolenyön jälkeen Suomesta tuttuun tapaan nuoriso alkoi heitellä raketteja yleisöön ja lähdimme — ajelimme neljäksi päiväksi kuuden tunnin matkan päähän Nkhata Bayhin, lähelle Mzuzua, kalenterijärven rannalle. Malawi-järven pituus on sattumoisin 365 mailia ja leveys 52 mailia. Nkhata Bayn kohdalla vastarannalla häämöttää Mosambik.
Malawi-järvi on iso, yli kaksikymmentä kertaa Saimaan ja yli kolmanneksen Laatokkaa isompi. Toisaalta se on alle puolet Victoria-järven koosta ja hieman pienempi kuin Tanganyika. Ei tätä seutua sattumalta kutsuta Suurten järvien alueeksi.
Mikä yllätti minut oli järven puhtaus: vesi oli lämmintä, kirkasta ja uimakelpoista. Mieleeni muistui elävästi, miten Ugandan Entebbessä meitä varoitettiin koskemasta Victoria-järven veteen.
Myös majoitus yllätti myönteisesti. Butterfly Space oli ensimmäinen kokemukseni ekomajoituksesta: permakulttuurin oppeja noudattava lodge, jossa kanat rymistivät huoneeni katolla.
Alueella löntysteli vapaana myös kilttejä ja sosiaalisia koiria. Yhtenä päivänä päätimme kävellä keskustaan, ja yksi koirista lähti seuraamaan meitä. Se tuli mukanamme One love -kahvilalle, odotti meitä siellä juttutuokiomme ajan kiltisti, paitsi että lähestyi uhkarohkeasti kahvilan omistajan Rasta Kevinin kissoja ja sai kuonolleen. Se seurasi meitä rastafarien matkamuistokauppojen kautta keskustan rantabaariin, kaiveli siellä kuoppia hiekkaan ja lekotteli rannalla kunnes palasi mukanamme, aina muutaman metrin edellä tai jäljessä, kuono maata viistäen. Vasta seuraavana päivänä huomasin uloskäynnin luona kyltin: ”Älä MISSÄÄN NIMESSÄ anna koirien seurata sinua kaupunkiin”.
Kaiken kaikkiaan siis täydellinen paikka Nairobissa iskeneestä flunssasta toipumiseen ja rentoutumiseen hyvässä seurassa.
Banaanikuninkaallisia
Viikonloppuna lähetin tutustumistiedustelut Dumin ja Doreenin vinkkaamille banaaniplantaasille ja hampputuotefirmaan. Kummastakaan en saanut vastausta. Palattuamme järvireissulta Doreen soitti hamppufirmaan, josta todettiin, että he eivät voi ottaa meitä sinä päivänä vastaan.
Niinpä päätimme kokeilla onneamme ja ajelimme Doreenin kanssa Kumbali-nimiselle farmille, joka käsittää banaani- ja vihannesviljelyn lisäksi hevosia, majoitustoimintaa sekä linnan.
Meillä oli onnea matkassa, sillä meidät otti vastaan itse omistaja, eksentrisen oloinen eteläafrikkalainen herra. Tapaaminen oli kuin suoraan James Bond -elokuvasta, banaanikeisari linnassaan, harmaat hiukset, turpeat valkoiset kasvot ja epätasainen perunanenä. Tupakkaa ketjussa polttaen, khakivaatteet yllään ja koruja ranteessa.
Hänen äänensä, savukkeiden ja ehkä muutamien viskishottien runtelema, yhdistettynä paksuun Etelä-Afrikan aksenttiin, niin että puheesta oli vaikea saada selvää.
Hänen koiransa, järkäleen kokoinen ja ylensyönyt, kuin isäntänsä mutta vähemmän kärttyisen oloinen.
En osannut päättää, olisiko tämä mies leffan hyvis vai pahis.
Mutta meitä kohtaan hän oli vieraanvarainen, sillä sadetta uhmaten hän vei meidät ajelulle banaaniviljelyksille, pysäyttäen maastoauton joka kerta kun esitimme häntä provosoivan kysymyksen, mitä tapahtui usein. Hän kertoi, että banaanit vaativat huolenpitoa: paljon vettä, ravinteita, tauti-, rikkakasvi- ja tuholaistorjuntaa, puiden tukemista kun ne meinaavat kaatua terttujen painosta (en ole toistaiseksi ymmärtänyt, miksi evoluutio on muovannut painavia hedelmiä kantavista puista niin rimpuloita), mutta sellaisilla välineillä joita ei heti varasteta. Plantaasilla oli käytössä ammattimaisen näköinen kastelujärjestelmä.
Banaanikeisari esitteli meille myös rakennuksen, jossa korjatut banaanitertut kulkivat metallikoukuissa roikkuen pitkin linjastoa, lopulta alueelle jossa ne dipattiin ensin klooriveteen, sitten huonojen hedelmäyksilöiden poistoon, ja sienitauteja ehkäisevän nestedippauksen ja punnituksen kautta ostajalle, joka puolestaan jakelee ne torimyyjille. Kuten Suomessakin kauppaketjut kuulemma maksavat Malawissa huonosti. Kyltti tuotantorakennuksen edessä kertoi, että sinä päivänä oli korjattu 154 terttua.
Banaanimagnaatti, jonka nimeä en hermostukseltani onnistunut nappaamaan, kertoi laajentavansa viljelmää parhaillaan. Kysyntää on, sillä 70-80% Malawin banaaneista tuodaan tällä hetkellä ulkomailta. Jälleen yksi traaginen mutta tutunkuuloinen fakta valtavan viljelypotentiaalin omaavasta LDC-maasta.
Herralla oli myös, kliseitä jatkaen, linnansa edustalla alue trofeemetsästykselle, ja autokatoksessa 1950- ja 60-lukujen vintageautoja hääajeluja varten. Ja ai niin, Madonna on majoittunut hänen hotellissaan 18 kertaa. Madonnahan on adoptoinut Malawista neljä lasta.
Harmi vain että banaanikeisari ei lainkaan innostunut kuiduista! Hän väitti, että puunrungot tulevat parhaaseen mahdolliseen käyttöön, kun ne silputaan suoraan maahan lannoitteeksi. En uskaltanut lähteä kiistämään tai kertomaan lisää. Emme siis luultavasti tule kovin pian näkemään banaanitekstiilejä Madonnan esiintymisasuina.
Agribisnestä ja edullista asumista
Vielä ennen paluulentoani Dumi vei Doreenin ja minut Small farm cities -nimiselle yhteisömaatilalle. Amerikkalaisen liikemiehen käynnistämän konseptin ideana on tarjota edullista asumista maatilalla, jonne muuttavat ihmiset voivat maataloustyöllään vähitellen lunastaa talon itselleen ja siirtyä isompaan.
Maatilalla oli ammattimainen ote: kasvihuoneita ja niissä tippakastelujärjestelmä, tomaatti- ja paprikataimien kasvualustana sahajauho, joka kierrätetään pelloille, ammattilaisten joukko johtamassa työtä.
Kala-altaat nähdessäni kuvittelin, että konseptin ideana on suljettu ravinnekierto, jota on Suomessakin kokeiltu kasvihuonetuotannon ja kalankasvatuksen yhdistelmänä, useimmiten heikolla menestyksellä valitettavasti.
Mutta kävi ilmi, että ajatuksena on pikemminkin kotimaisten terveellisten proteiininlähteiden tuotannon edistäminen, sillä suurin osa myös sekä kalasta että niiden rehusta tuodaan tällä hetkellä Malawiin ulkomailta, Sambiasta ja Kiinasta.
Vaikka Small farm cities -maatiloja ei johdeta ympäristö edellä, ne ovat siirtymässä luomutuotantoon, kustannussyistä. Kehittämispäällikkö Mpho Laisi esitteli myös kaninkopit, joista suurin osa oli vielä tyhjillään, mutta kuten tunnettua tuskin kovin kauaa: ensimmäisessä kuussa kanipariskunta oli tuottanut kuusi jälkeläistä ja saman tahdin uskotaan jatkuvan. Kaninvirtsa on hyödyllistä luomutilalla torjunta-aineena ja kompostin raaka-aineena.
Talojen energianlähde on aurinko. Mpho esitteli oman 2h+k-talonsa ja kehaisi, että heidän ei tarvitse sähkökatkoista huolehtia.
Mphon vaimo työskentelee maatilan ravintolassa ja valmisti meille lopuksi chapatileivät, joiden kasvisversion ainoa ulkopuolelta tuleva raaka-aine on jauho.
Small farm cities -kohteita on Malawissa nyt kolme, ja Mpho kertoi yrityksen aloittaneen toiminnan myös Sudanissa, kunnes sota alkoi. Mainitsin, että Burundissa olisi tarjolla konseptille hedelmällistä maaperää ja rauhaisaa elämänmenoa. Myös Oscar innostui, kun kerroin visiitistämme.
Malawilainen maatalouden edelläkävijä
Dumin ja Doreenin lisäksi minun on jälleen kiittäminen inspiroivista kohtaamisista maailmanmatkaajaystävääni Sirkkaa: Malawissa tapasin hänen viimevuotisen Mzuzun sohvasurffausisäntänsä Atusayen. Matkalla Nkhata Bayhin Dumi ja Doreen pysähtyivät Mzuzussa katsastamaan Dumin sukumaita ja minä treffasin sillä välin Atusayen, joka tarjosi minulle lounaan.
Hyvin pian kävi ilmi, että Atusaye on liikemies, jolla on kokemusta monenlaisesta. Mainitsin Ecofitextin liikeidean ja hän vinkkasi heti, että meidän kannattaa reivata ideaa siihen suuntaan, että pystymme hakemaan uusiutuvan energian rahoituksia, joita on nyt paljon liikkeellä. Koneen kuljetuskustannusten osalta hän totesi, että olisi hyvä jos saisimme Intiasta tilatun koneen mukaan Burundiin saapuvaan isoon merikonttiin, jolloin logistiikkakustannukset olisivat vain murto-osan Oscarin aiemmin maksamista.
Atusaye esitteli minulle omaa mallitilaansa, jolla hän kouluttaa 500 alaisuudessaan toimivaa maanviljelijää viljelytekniikoihin, testailee kompostointia, kasvattaa kaneja (niiden virtsa tärkeä ainesosa myös hänen kompostissaan) ja kanoja, majoittaa sohvasurffaajia sekä pilotoi parhaillaan hedelmien ja vihannesten kuivausta. Pukuhuoneet ja suihkut olivat jo tekeillä kuivaamon työntekijöille, sillä tuotannon täytyy olla hygieenistä ja tarkkaan valvottua.
Lisäksi Atusayella on, totta kai, oma kehitysyhteistyöhanke brittiläisen kumppanin kanssa. Hankkeen kautta Atusaye myy aurinkopaneeleja, aurinkovoimalla toimivia vesipumppuja sekä kasvihuoneita viljelijöilleen.
Odottaessani Dumin soittoa join Atusayen toimistolla teetä ja sain todistaa luultavasti yleistä tilannetta: nuori viljelyä aloitteleva mies saapui Atusayen pakeille kysymään neuvoja. Ja niitä hän myös sai. Reissuni lopuksi, kuin Malawin sosiaalisen suljetun ravinnekierron ilmentymänä kävi ilmi, että Atusaye oli ollut avustamassa myös Small farm cities -tekijöitä käyntiin. Toivon löytäväni hänenkaltaisen liikemiehen Burundista, mutta en tiedä onko se mahdollista.
Lumenvalkeat ripset ja muita kohtaamisia
Matkallani sain tutustua moniin muihinkin ilahduttaviin uusiin tuttavuuksiin:
Pitkät, taipuisat ja lumenvalkeat ripset omistavaan Doreenin isään, joka oli nuorempana Ruotsissa meri-insinööriksi opiskellessaan viettänyt kuusi kuukautta työharjoittelussa Helsingissä. Austin tiesi Suomesta Sanna Marininkin.
Jo aiemmin mainitsemaani Rasta Keviniin, One love -kahvilan leppoisaan omistajaan, joka meille loihtimansa maukkaan kala-aterian lisäksi koitti innokkaasti kaupata meille meditaatiokeksejä.
John valloittavine hymykuoppineen, alunperin sattumanvarainen Uber-kuski, josta sukeutui vakiokuljettajani Nairobissa. Hän kertoi Uber-työn lisäksi omistavansa pienen ravintolan, jossa myytäviä uppopaistettuja aamiaispullia hän herää leipomaan joka aamu kolmelta. Johnin mukaan suurin osa Nairobissa kahvia ja näitä leivonnaisia myyvistä henkilöistä on burundilaisia, joilla on vahva aksentti swahilissaan, mutta kun tarpeeksi pinnistää John voi ymmärtää heitä. John saapui aina tapaamisiimme paikalle etuajassa.
Stephen, jälleen Sirkka-ystävän vinkkaama, jälleen sattumalta kehitysrahoituksen parissa työskentelevä kenialainen konsultti. Stephen saapui menomatkalla hakemaan minut Nairobin lentokentältä kolmen lapsensa kanssa, ja he veivät minut hotellille. Matkalla muun muassa päivittelimme yhdessä kehitysrahoituksen tilaa, Stephen mylvi kuuluvalla äänellään ja minä säestin ei-myöskään-ihan-hiljaisella äänelläni. En päässyt tarjoamaan Stephenille sitä lounasta, jonka lupasin kiitokseksi kuskauksesta, mutta säännöllisessä viestiyhteydessä olemme pysyneet. Stephen on lähettänyt muun muassa kasvuyritysaiheisia LinkedIn-päivityksiä ja rahoitushakuvinkkejä. Usein kun vastaan viestillä hän soittaa heti perään.
Kuin kirsikkana sen herkullisen kakun päällä, joka koostuu näistä ja monista muista sattumanvaraisista kohtaamisista, lennolla Malawista Keniaan päädyin juttusille vieressäni istuneen, Nairobissa taloustiedettä opiskelevan nuoren malawilaisnaisen kanssa. Kävi ilmi, että hänen isänsä työskentelee Afrobarometerille, Afrikan merkittävimmälle mielipidemittauksia julkaisevalle tutkimuslaitokselle. Kerroin, että monet viimeisimmän työpaikkani tutkijoista käyttävät työssään Afrobarometeriä datalähteenä, ja että korona-aikana järjestimme webinaarin Afrobarometerin edustajien kanssa.
Keskustelimme myös muun muassa mielenterveydestä, ja miten paljon siihen liittyvät ongelmat varmasti vaikuttavat taloudelliseen tulokseen Afrikassakin, vaikka aihe on täällä edelleen tabu, tai ehkä juuri siksi.
Kysyin Tamandalta myös, kiinnostaisiko häntä oman bisneksen pyörittäminen joku päivä. Hän kertoi toisinaan pohtineensa oman African wear -vaatemerkin perustamista. Kuka tietää, ehkä siitä voisi tulla Afrikan ensimmäinen banaanikuituja hyödyntävä iso muotibrändi. Suostuisikohan Madonna promoamaan?
Anna Burundissa 
Jätä kommentti