Auto poukkoilee eteenpäin serpentiinitiellä, välillä tien asfalttisesta reunakorokkeesta holtittomasti kimmoten. Kello on seitsemän ja ulkona on sysipimeää. Bujumburan valot jäävät taakse välkkyen allamme kuin heijastus tähtitaivaasta, kun viiletämme ylös vuoristotietä.
Valaistusta reitille tuovat lukuisat kylät ja pikkukaupungit, joita ohitamme. Niitä katsellessani tajuan, että täällä päin liikkeissä ei ole näyteikkunoita, koska kaikissa ikkunoissa on kalterit. Siksi liikkeiden nimet on merkitty maalaamalla ne suomalaisittain eksoottisen näköisillä fonteilla ja piirroskuvien kera seinään, eikä kiinnittämällä tarralla ikkunaan.
Kuljettajalla on Cars-animaatiosarjan pipo päässään ja ikkuna auki (autostamme sellaiset löytyvät). Minulla on kylmä, ja pyydän Oscaria pyytämään ikkunan sulkemista, mutta hän sanoo että kuljettajan on parempi saada raitista ilmaa. Ja kyllä, olen samaa mieltä, mieluummin viileys kuin pilkkivä kuski. Pelkään tarpeeksi näinkin.
Sen sijaan Oscar pyytää kuskia olemaan vastaamatta pikkuiseen, luultavasti kiinalaisvalmisteiseen puhelimeensa, joka soi jatkuvasti. Samaa minäkin rukoilen. Mutta pyyntöä ei noudateta.
Myöhemmin ymmärrän, että kuski luultavasti keskustelee asiakkaan kanssa. Saimme jaetun taksikyydin tavallista edullisemmin (vajaa 7 euroa per nenä), koska auton takaosa on ahdettu tiukkaan ja täyteen laatikoita, paikallista banaaniviiniä. Toyota Probox täynnä bokseja, niin sen varmaan kuuluukin olla. Lähtiessämme Bujumburasta olin nähnyt erään Proboxin, jonka takaosa oli täynnä yksittäisiä tomaatteja. Täkäläisten teiden kunnon tuntien ideana oli ehkä valmistaa edullisesti tomaattimurskaa.
Laatikot tyhjennetään autosta vähän jälkeen matkamme puolivälin. Samasta taajamasta takapenkille hyppää neljäs matkustaja. Sopu sijaa antaa. Puhelin vaikenee.
Pian saavumme paikalle, jossa tielle asetettu piikkilankasyherö estää etenemisen. Jonkinlainen poliisin tarkastuspiste. Pelko puristuu tahtomattani johonkin kaulan tienoille, kun näen pyssymiehet. Odotan, että saisimme noottia ainakin matkustajien määrästä. Vaan päinvastoin, kyytiin hyppää seitsemäs matkustaja, onneksi laatikoiden tilalle. Hurjastelu jatkuu.
Matkan varrella näemme useita rekkoja kyljellään tai kapealla tiellä paikalleen simahtaneena. Eräässä ylämäessa taksikuskimme joutuu pakittamaan pitkän pätkän, koska vastakkaisesta suunnasta tuleva rekka lipuu alamäkeen meidän kaistaa. Kysyn Oscarilta, ääni ehkä vain vähän täristen, onko rekasta hajonnut jarrut. Oscar selittää, että tässä kohdassa toisella kaistalla on niin paljon kallistusta, että rekka kellahtaisi siinä kyljelleen.
Lopulta suuntamme on taas eteenpäin. Kuten aina täkäläisten menopelien kyydissä voin kuulla, miten auto huokaa kivusta joka kerta, kun kuski kiihdyttää sen vauhtia jyrkällä tiellä. Probox, jo kauan sitten jossain toisessa, vasemmanpuoleisen liikenteen maassa loppuunajettuna käytöstä poistettu. Täällä uuden elämän saanut: keltaiseksi maalattu, kylkeen spreijattu taksin tiedot sekä mitä luultavimmin Gucci-, Tommy Hilfiger- tai Louis Vuitton -teksti. 15 vuotta sitten Malissa asuessani törmäsin siellä joka paikassa kolmeen herraan: Bob Marleyyn, Che Guevaraan ja Barack Obamaan. Ehkä arjen jumalat ovat puolessatoista vuosikymmenessä ehtineet Afrikassa vaihtua. Tai sitten Burundissa, vielä Maliakin köyhemmässä maassa luksusmuotitalot, nuo yltäkylläisyyden ja huolettoman jetset-elämän symbolit, ovat aina olleet vetovoimaisimpia brändejä.
Turvavöistä ei luonnollisesti ole tietoakaan. Ilmeisesti ne ovat autoissa ensimmäisinä hajoavat osat. Tai sitten tämäkin seikka liittyy puutteelliseen liikennekasvatukseen. Muistan tilanteen Malissa: päätin kerrankin olla kunnon kansalainen ja aloin taksiin hypättyäni kaivella turvavyötä. Mutta kuski kiirehti estelemään: ”Älä sitä laita, se on pölyinen.” Ymmärtääkseni myös Suomessa aikoinaan vastustettiin raivokkaasti turvavyöpakkoa.
Vaikka olen vain 164 senttiä pitkä, tämän auton takapenkillä jalkani jäykistyvät ja tuntuu kuin polvet olisivat suussa. Jokaisessa läheltä piti -tilanteessa saan itseni kiinni pohtimasta, mitä minulle törmäyksen sattuessa tapahtuisi ensin. Kun iskeytyisin vauhdilla kiinni pelkääjän puoleiseen etuistuimeen rikkoutuisivatko ensin hampaat, tulisiko aivovaurio, retkahtaisiko niska kuolettavasti tai piinallisen kivuliaasti vai vammautuisivatko jalat?
Ja sitten, täysin yllättäen, pimeydestä valoon: olemme perillä Gitegassa, ehjinä. Vain nälkäisinä, kärttyisinä ja väsyneinä. Seuraava reissu jo jossain eheän takaraivon nurkassa siintäen.
Anna Burundissa 
Jätä kommentti