Tervehdys täältä gospel- ja linnunlaulun äänimaisemasta. Tyypillinen sunnuntai Gitegassa, oletan. Viime sunnuntaina en niin ehtinyt kuulostella, kun lähdettiin heti hoitamaan rahanvaihtoa ja ostoksia. Tänä sunnuntaina iltapäivän kiireisenä piti lääkärikäynti: diagnoosina lavantauti.
Näiden sunnuntaiden välillä olen siis ehtinyt nauttia liian monta epämääräistä hotellilounasta. Ensimmäisiä asioita, joita täällä havaitsin oli katukeittiöiden poissaolo. Täällä ei siis vierailijana pääse helposti nauttimaan edullista ja herkullista ateriaa, joka tarjoillaan takuuvarmasti lämpimänä.
Paitsi että jatkossa pääsen: vatsavaivojen ja kuumeen iskiessä sovittiin esihenkilöni Oscarin kanssa, että hänen (ja nykyään myös minun) apulainen Souavis hoitaa tästä lähtien myös minun ruokahuollon. Hän valmisti jo nyt viikonloppuna lämmintä puuroa aamuisin.
Oscarin vaimo Julienne on terveystieteiden kandidaatti — vaikka työkseen joutuu myymään liemikuutioita torilla — minkä ansiosta söin heti perjantaista lähtien myös oikeanlaista lääkitystä. Oscar ja hänen perheensä ovat olleet muutenkin korvaamaton tuki ensimmäisen viikon aikana. Etenkin näin epämääräisen sairastelun kourissa apu ja seura merkitsee paljon.
Myös vuokraisäntäni Lazare vaikuttaa oikein mukavalta vanhemmalta herrasmieheltä. Hän on ammatiltaan pappi, kuten ilmeisesti moni varakkaasta väestönosasta täällä. Lazare tuli noutamaan autollaan meidät keskustasta ensimmäisenä päivänä, kun Oscarin kanssa viimein saavuimme perille töyssyiseltä ja ahtaalta bussimatkalta Bujumburasta. Jättimäisen matkalaukun mukaan ottaminen Suomesta osoittautui eeppiseksi virheeksi, kun selvisi että liikenneväline Gitegaan oli entinen koulubussi, jossa oli minimaalinen takakonttitila. Jollain yleisafrikkalaisella sisulla aseman ja bussifirman miehet onnistuivat runnomaan laukun takimmaisten penkkien alle. Prosessin aikana Oscar joutui kaivamaan kuvettaan useita kertoja.
Afrikkalaiseen tapaan bussi otettiin tupaten täyteen myös matkustajia. Jo asemalta lähtiessämme, bussijonon muodostuksen nähdessäni, muistin että afrikkalaisten käsitykset turvaväleistä ovat erilaiset kuin suomalaisten. Näkymät ikkunoista bussimatkan aikana sen sijaan olivat erilaiset kuin aiemmilla reissuilla, vuoristoiset ja vehreät. Ajoimme suuren osan matkasta pilvien yläpuolella.
Mitä muuta tiedän Burundista ensimmäisen viikon jälkeen? Että tämä on vehreä maa, jossa sataa paljon, ainakin tällä hetkellä. Pyykkien kuivaksi saaminen on hankalaa, kun lähes päivittäin sataa rankasti pariin otteeseen. Toisaalta ilmasto on suomalaiselle täydellinen, raikas, juuri sopivan lämmin, illalla jopa viileä. Malariahyttysiä ei täällä Gitegassa näy.
Tiedän nyt myös, miten banaanipuun varsista valmistetaan tekstiilikuitua. Ja että tähän tarvittavan koneen saaminen Burundiin voi maksaa tulleina ja veroina viisinkertaisesti koneen hinnan. Ja että kun koneen viimein on saanut perille ei välttämättä kiinnosta aloittaa palautusprosessia, vaikkei kone toimi siten kuin laitetoimittaja oli luvannut.
Ecofitextin budjettisuunnitelmaa hahmotellessamme tuli puhetta burundilaisten palkoista ja opin, että täkäläisen opettajan maksimipalkka on noin 400 000 Burundin frangia eli vajaa 130 euroa kuukaudessa. Minun toriostoksiini meni ensimmäisenä päivänä lähemmäs 70 euroa. Tänään yksityisellä lääkäriasemalla lääkärikulut maksoivat vajaa 10 euroa ja lääkkeet 15 euroa.
Asun täällä kuuden huoneen guesthouse-tyyppisessä majoituksessa. Kaikki kuusi huonetta kylpyhuoneineen ovat minulla käytössä, mutta olen asettunut päätaloon, jossa on kaksi makuuhuonetta, keittiö, olohuone ja kolme kylpyhuonetta. Kaappitilaa ei ole, joten muunsin toisen makuuhuoneista niin sanotuksi walk-in closet -vaatehuoneeksi, jonne tyhjensin jättilaukkuni sisällön.
Pöytää tai tuolia toimistolle ei muuten ole vielä hankittu, koska tällä viikolla teimme töitä pääosin Gitegan keskustasta Alliance Franco-Burundaise -kulttuurikeskukselta. Siellä saa reilun kuuden euron vuosimaksulla hyödyntää wifiä, joka ehkä useimmiten toimii. Lisäksi voin lainata kirjoja keskuksen kirjastosta.
Minulla on täällä nyt palkollisina vartija Gad sekä Souavis, joka majoittuu Oscarin nuoremman tyttären kanssa öisin yhteen huoneistani. Souavis on dynaaminen parikymppinen nainen, joka pyykkää ja siivoaa minulle. Hän vastaa käsitystäni afrikkalaisista naisista: hän se potki sandaaleillaan ison torakan pihaportista ulos edellisiltana, kun Oscarin tyttäret, Gad ja allekirjoittanut kauhistelivat vieressä.
Seuraava projektini, heti tervehtymisen jälkeen, on alkaa opiskella ahkerasti kirundia, jotta voin kommunikoida paremmin Souavis’n ja Oscarin tyttöjen kanssa.
Anna Burundissa 
Jätä kommentti